300 km itään

Väitän että kevät tuli tänne nopeammin kuin Suomeen. Yhtäkkiä voikukat räjähtivät ajamattomille ruoholänteille. Punkit vilisevät poluilla. Naiset käyttävät läpinäkyviä sukkahousuja. Kadut vilisevät 15-vuotiata poikia. Tai sitten yhtäkkiä kaikki miehet näyttävät 15-vuotiailta pojilta. En ottanut kevättä vastaan kevyesti. Masennuin. Sitten piristyin. Ja sitten masennuin jälleen. Sykleistä tuli niin tiheitä etten pysynyt perässä. Humailluin eilen yhdestä kirsikkasiideristä niin etten päässyt tänä aamulla sängystä. Minulla on ollut tapana reagoida vahvasti asioihin aina, kyllä. Tänä vuonna yhä voimakkaammin. Silmäni eivät kestä auringon tai tietokoneen valoa. Ulkona on kirkasta. Silti kylmää. Silti ihmiset vaeltavat kalamaisina. Ah, tämä kaupunki on niin pieni. Enkä ole koskaan viihtynyt isoissakaan kunnolla. Minä en ole taaskaan yhtään mistään kotoisin. Ikkunan toisella puolella ruoho on vihreämpää, eikä mitään muuta. Missä vaiheessa kaikesta tuli värien ja valojen kakofoniaa? Miss...

Olen ollut tässä koulussa yli puoli vuotta. Olen oppinut pärjäämään venäjäksi ainakin useimmissa arkitilanteissa laulamaan korkeita ääniä istumaan viisi tuntia tuolilla liikkumatta jongleeraamaan kolmella pallolla katsomaan kaupan tuotteista valmistuspäivät keittämään juomaveden kolmelle päivälle heittämään vessapaperin roskiin jakamaan keittiön kuudentoista ihmisen kanssa että venäläinen ehkä on lähempänä kyllää kuin kyllä pitämään huolta kynsistäni Milloin alan näkemään itseni elävänä olentona? Joskus tuntuu kuin olisin vain torso. Olen väsynyt omiin sammaltaviin ajatuksiini muiden toistuviin lauseisiin ideointiin puurtamiseen kuriin kurittomuuteen kuoppaiseen koulupolkuun kämppiksieni kolisteluihin puoli kuudelta esittämään vahvaa En saa sielua soimaan. En saa ihmisiä katsomaan käsiäni kun niissä ei ole mitään. En saa opettajia ymmärtämään etten ole tälläinen mitä väitän olevani Kuulen yhä vähemmän. Yhä useammin joku alkaa itkeä vieressäni, edessäni, ...

Olen jo toista kertaa tämän puolen vuoden aikana tilanteessa, jossa 30 vuotta jäljessä oleva yhteiskunta potkaisee maiharilla naamaan. Ohikulkijat pysähtyvät. Kun tutkin ruhjeita, kengänomistaja katsoo muualle. Kun nousen seisomaan, kengänomistaja kysyy miksi kaaduin. Sanon koska potkaisit. Hän pyörittelee silmiään ja sanoo ohikulkijoille että enkä potkaissut. Minä käännyn myös ohikulkijoiden puoleen. Katson heitä silmiin ja kysyn että eikö hän potkaissutkin. Ja he vastaavat: Kyllä, potkaisi. Tämän jälkeen kengänomistaja katsoo maahan, kenkiinsä. Ja sanoo että jos joku sinua potkii, voit pyytää apuani. "Et voi olla Madonna?" "Miksi?" "Koska Madonna on vaalea." "No entä jos laitan peruukin?" "No entäs ihonvärisi?" Keskustelu käytiin eräällä viime viikon näyttelijäntyön tunnilla. Opettajapöydän takana istuu vasemmassa reunassa opettaja, keskellä toinen ja oikealla keskimmäisen vaimo. Huudan reunimmaisen opettajan kanssa tunnin. "Mi...

Viimeisetkin venäläisen uuden vuoden raketit ovat räjähtäneet taivaalle, ja arki leijailee kohti maata. Pulut ovat alkaneet vierailemaan säännöllisesti keittiön ikkunan takana. On alkanut uusi kausi. Emme ole enää maahan vasta ilmestyneitä, sympaattisia ja typeriä ulkomaalaisia. Nyt meidän pitäisi jo osata venäjää ja joka viikko vaihtuvat balettisarjat. Kun vaatimukset kasvavat, käperryn yhä pienemmäksi lakanoihin. Aamuisin on noustava ruokkimaan linnut. Elämä lipuu yhä hitaammin ohi. Huomaan etten ole poistunut koulun, kaupan ja asuntolan muodostaman kolmion sisältä viikkoon. En muista koska viimeksi meikkasin tai koska viimeksi puhuin jonkun muun kuin äidin tai koulukaverin kanssa puhelimessa. Katselen 8. kerroksen ikkunastani alhaalla lumessa vipeltäviä lapsia. Hiukseni ovat kasvaneet, mutteivät tarpeeksi, jotta voisin laskea ne tornistani maahan. Puntaroinko seuraavat neljä vuotta joka viikko tänne jäämistä? Tuleeko koskaan aikaa, jolloin tämä muuttuu kodiksi? Kaipaan yhä k...

Luokallani on kahdeksan suomalaista naista ja yksi venäläinen mies. Aiemmmat vuosikurssit ovat olleet täysin venäläisiä, puolet miehiä ja puolet naisia. Opettaja voivottelee sivulauseissa, miten emme ymmärrä kaikkia lavataisteluharjoituksia, koska voimankäyttö on luonnollisempaa miehille. Sukupuolijakauma vaikuttaa prologeihimme. Ne ovat lyhyitä ryhmäkohtauksia, jotka meidän on ohjattava päivittäin vuoronperään. Olemme olleet tähän saakka varovaisia, emmekä ole luoneet niihin lesbopareja. Niinpä poikaystävää tai aviomiestä on näytellyt aina sama mies. Kävimme katsomassa kansallisella teaterilla tanssiopettajamme koreografioimaa esitystä. Esiintyjät olivat viime teatterivuosikursilta valmistuneita, nykyisiä talon näyttelijöitä. Esitys oli heidän neljännen vuosikurssin lopputyönsä. Se koostui kymmenestä yksittäisestä tanssinumerosta. Niitä yhdisti teema, miehen ja naisen välinen suhde. Näimme klassisen kauniita linjoja, suuri hyppyjä, näyttäviä nostoja. Kauniita pukuja, komiikkaa. Silt...

En kykene rajoittamaan itseäni; haluan purkaa kaikki palani osiksi. En enää siksi että tahtoisin rikkoa itseni. Vaan koska olen utelias sisällöstäni. Sen vuoksi olen valmis vaeltamaan rannalla vaikka kolme tuntia. Jotta näkisin ja voisin hengittää tekstiä. En jaksa enää ajatella, että jotain tekemällä saavuttaisi sen, mitä yrittää. Mitä edes yritää? Vakuuttaa jonkun toisen siitä että minulla on kivaa? Ollakseni tässä pöydässä, tässä huomiopiirissä pitää oppia hengittämään näitä (omia) sanoja. Ehkä se ei edes riitä. Luovun jatkuvasti. En kykene jäämään näihin taitoihin. En tiedä mihin tämä vietti minut vie. Ja viekö se ikinä perille. Joku minua ajaa, enkä voi pysähtyä ennen kuin tiedän kuka. Yritän oppia hengittämään tilanteissa, jossa ei pysty pitämään itseään pinnalla. Jossa ei tajua mistä luopuu, ja siksi ei tajua mitä ottaa vastaan. Tällä hetkellä otan vastaan sitä että jäykistän selkärankaani ja eristyn. Olen tässä yksin. Yritän ajatella asioita kuin ne ovat unissani. Kuljetan om...

300 km päässä on ollut hiljaista. Molemmat koneeni hajosivat. Kesti kauan kasatessani tarpeeksi mielenlujuuttaa lähteä selvittämään missä korjata ne. Nyt on se vaihe, jolloin haluan paeta. En halua enää sopeutua tänne. En halua ottaa itseeni enää yhtään piirrettä tästä kansasta. Katselen vastaantulijoita silmiin kadulla ja odotan iskuja. Pelkään, kun joku huutaa perääni. Jatkan matkaa. Kieltäydyn oppimasta kirosanoja venäjäksi, jotten ymmärtäisin mitä ne sanovat. Olen kuvitellut koko ikäni olevani joku, joka haluaa äärirajoille. Tajuan nyt lähestyessäni niitä, että ei täällä voi asua. Olen myös luullut, etten voi olla oma itseni, koska maailma ei kestä minua. Mutta nyt ymmärrän, että se on toisin päin. Se olen minä, joka en kestä maailmaa. Paras suoja on sisältä lukittava peilikaappi. Sillä karmeinta on, kun joku on vakuuttunut puhuvansa totta ja olevansa oikeutettuja kertomaan mielipiteensä. On se sitten opettaja, joka on täysin vakuuttunut siitä, että homot pitäisi sulkea mielisair...