Siirry pääsisältöön

Niitä tarinoita

En kykene rajoittamaan itseäni; haluan purkaa kaikki palani osiksi. En enää siksi että tahtoisin rikkoa itseni. Vaan koska olen utelias sisällöstäni. Sen vuoksi olen valmis vaeltamaan rannalla vaikka kolme tuntia. Jotta näkisin ja voisin hengittää tekstiä.

En jaksa enää ajatella, että jotain tekemällä saavuttaisi sen, mitä yrittää.
Mitä edes yritää? Vakuuttaa jonkun toisen siitä että minulla on kivaa?
Ollakseni tässä pöydässä, tässä huomiopiirissä pitää oppia hengittämään näitä (omia) sanoja.
Ehkä se ei edes riitä.

Luovun jatkuvasti. En kykene jäämään näihin taitoihin. En tiedä mihin tämä vietti minut vie. Ja viekö se ikinä perille. Joku minua ajaa, enkä voi pysähtyä ennen kuin tiedän kuka.
Yritän oppia hengittämään tilanteissa, jossa ei pysty pitämään itseään pinnalla. Jossa ei tajua mistä luopuu, ja siksi ei tajua mitä ottaa vastaan.

Tällä hetkellä otan vastaan sitä että jäykistän selkärankaani ja eristyn.
Olen tässä yksin. Yritän ajatella asioita kuin ne ovat unissani. Kuljetan omat kokemukseni, omat sanani. Koska minä olen niin ohuista kerronnan säkeistä, ettei niitä ole olemassa edes ääneen. "Hän on parhaissa osissa hiljaa", olen kuullut. Ei se mitään.
On niitä tarinoita joita en kerro muille.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suvivirsi

10/06/2020    Viimeinen koulupäivä. Yö. Järvenselkä on rasvatyyni. Käännän veneen enemmän tahdolla kuin voimalla. Löydän airot liiteristä. Käärin verkkareiden lahkeet, astun matalikkoon ja työnnän veneen vesille.     Lähdin Petroskoista kolme kuukautta sitten. Silloin rajaliikenne uhattiin sulkea kokonaan. Pääsimme konsulin postin hakureissulla Joensuuhun diplomaattiautolla. Siellä äiti otti minut kyytiin, haki noutoruokaa intialaisesta, ja ajoimme Paltamoon pyyhkien currykastiketta likapyykkeihin.    Asuin 14 päivää liikuntasalirakennuksessa. Tilasin äidiltä kaupasta tuorepastaa, esikypsytettyjä avokadoja, valkoviiniä ja minttujäätelöä. Kun saimme jälleen halata, päätin jäädä asumaan koululle. Huomasin etten voinut palata arkeen Suomessa, ja jatkaa opintoja.     Poiketen useimmista kouluista meille korona ei tarkoittanut lisää vapaa-aikaa. Päinvastoin. Jokainen opettaja oletti, että ehdimme nyt enemmän kuin ennen ja antoi li...

Samaa rataa

Kello käy viittä aamulla. Katselen auringonnousun heijastetta vastakkaiseen seinään samalla kun odottelen että elimistöni tyhjenee täysin. Olin ostanut Lentasta pastakastiketta jossa eräpäivä ei ollutkaan 1.6 vaan 2016. Puoli seitsemältä krampaan viimeiset vatsahapot pönttöön.  Herään koputukseen. Käytävällä seisoo päästä varpaisiin asti sinisiin suojavaatteisiin pukeutunut mies. Punertavat silmät möllöttävät paksujen silmälasien takanaa. Kasvosuojain paisuu ja supistuu raskaan hengityksen tahdissa.  Hän muistuttaa jotenkin muovipussiinkäärittyä lohta. Lohimies viittoo käytävämme asukkaita asettumaan riviin ja kaivaa essunsa alta tainnuttimen muotoisen esineen. Hän vie sen kunkin otsalle erikseen. Naapurini tökkii minua eteen päin. Sopertelen että miten tuo laite toimii. Lohimies asettaa laitteen otsani korkeudelle, se piippaa. "36,8" hän vastaa. Palaan sänkyyn.  Vilkaisen puhelinta. 13:05, yksi vastaamaton puhelu. Konsulaatista on soitettu. Soitan takaisin. Puhelimes...

Ja siksi kannan veistä taskussa hymyillen

 Ajattelin viime syksynä että olisinpa nuorempi niin olisin avoimempi tälle yhteiskunnalle. Puhuin erään entisen Pietarin teatteriakatemian opiskelijan kanssa, joka keskeytti opintonsa ensimmäisen vuoden jälkeen. Hän sanoi että ei halunnut hukata elämänsä parhaita vuosia. Ihmettelin silloin. Nyt olen onnellinen että vietin nuoruuteni jossain muualla kuin täällä. Hoen itselleni; olen täällä syystä. Kun tunteja perutetaan ja opettajia eroaa riitautuessaan joko oppilaiden tai vastuuopettajien kanssa kysyn itseltäni: "No mistä?" "Elämä on toisaalla", sanoo Tsehov. "Eli elämää on?" kysyn minä. "Da konechno."   Viime vuosi vei mehut, mutta kiire piti ajatukset synkkyydestä. Nyt siitä on tullut arkea. Ylösnouseminen aamuisin on kuin itsensä kaivaminen haudasta. Varsinkin kun pinnalla odottaa kylmä maa ja rivi hautakiviä. Pidän silti venäläisistä kuten aiemminkin. Venäläisistä miehistä ja vanhoista naisista.   Nuoria naisia ihmettelen. En pysty vieläkää...