Väitän että kevät tuli tänne nopeammin kuin Suomeen. Yhtäkkiä voikukat räjähtivät ajamattomille ruoholänteille. Punkit vilisevät poluilla.
Naiset käyttävät läpinäkyviä sukkahousuja. Kadut vilisevät 15-vuotiata poikia. Tai sitten yhtäkkiä kaikki miehet näyttävät 15-vuotiailta pojilta.
En ottanut kevättä vastaan kevyesti. Masennuin. Sitten piristyin. Ja sitten masennuin jälleen. Sykleistä tuli niin tiheitä etten pysynyt perässä.
Humailluin eilen yhdestä kirsikkasiideristä niin etten päässyt tänä aamulla sängystä. Minulla on ollut tapana reagoida vahvasti asioihin aina, kyllä. Tänä vuonna yhä voimakkaammin. Silmäni eivät kestä auringon tai tietokoneen valoa. Ulkona on kirkasta. Silti kylmää. Silti ihmiset vaeltavat kalamaisina.
Ah, tämä kaupunki on niin pieni. Enkä ole koskaan viihtynyt isoissakaan kunnolla. Minä en ole taaskaan yhtään mistään kotoisin. Ikkunan toisella puolella ruoho on vihreämpää, eikä mitään muuta.
Missä vaiheessa kaikesta tuli värien ja valojen kakofoniaa? Missä vaiheessa lakkasin lukemasta kirjoja? Mihin voin enää mennä tässä kaupungissa pakoon tätä tunnetta
ettei minusta ole mihinkään? Kyse ei ole enää siitä ettei minuun uskottaisi.
Se vaan olet täällä ja syöt Suomen valtion rahoja. Kuka vittu Se kuvittelet olevasi Soila? Entä mistä Se olet kotoisin, todella mistä Se olet kotoisin?
Olepas nyt rohkea kerro siitä mitkä kilpailut Se olet viime viikkoina hävinnyt.
Vaadin tähän maailmaan lisää hiljaisuutta. Tai edes, että vain yksi ääni soisi kerrallaan. Minä en pysty kuuntelemaan kun kaikki soi päällekäin. Minä vaadin yhtä asiaa kerrallaan. Vaikka kerta olisi vain puoli sekunttia.
Jos on kesken ei saa aloittaa uutta. Olkoon se loppuvuoden motto.
Olisinko valinnut tulla tänne ja kaiken tapahtuvan näin kuin se kävi, jos olisin tiennyt vuosi sitten? Da.
Minulla ei ole hätää. Silti itkettää ja pelottaa. Sillä jotain puuttuu.
Ei se ikinä tule kysymällä, tiedän. Ja elämä on todistanut että tietyssä ruudussa pyörii niin kauan ennen kuin on valmis seuraavaan. Ei sitä voi nopeuttaa.
Naiset käyttävät läpinäkyviä sukkahousuja. Kadut vilisevät 15-vuotiata poikia. Tai sitten yhtäkkiä kaikki miehet näyttävät 15-vuotiailta pojilta.
En ottanut kevättä vastaan kevyesti. Masennuin. Sitten piristyin. Ja sitten masennuin jälleen. Sykleistä tuli niin tiheitä etten pysynyt perässä.
Humailluin eilen yhdestä kirsikkasiideristä niin etten päässyt tänä aamulla sängystä. Minulla on ollut tapana reagoida vahvasti asioihin aina, kyllä. Tänä vuonna yhä voimakkaammin. Silmäni eivät kestä auringon tai tietokoneen valoa. Ulkona on kirkasta. Silti kylmää. Silti ihmiset vaeltavat kalamaisina.
Ah, tämä kaupunki on niin pieni. Enkä ole koskaan viihtynyt isoissakaan kunnolla. Minä en ole taaskaan yhtään mistään kotoisin. Ikkunan toisella puolella ruoho on vihreämpää, eikä mitään muuta.
Missä vaiheessa kaikesta tuli värien ja valojen kakofoniaa? Missä vaiheessa lakkasin lukemasta kirjoja? Mihin voin enää mennä tässä kaupungissa pakoon tätä tunnetta
ettei minusta ole mihinkään? Kyse ei ole enää siitä ettei minuun uskottaisi.
Se vaan olet täällä ja syöt Suomen valtion rahoja. Kuka vittu Se kuvittelet olevasi Soila? Entä mistä Se olet kotoisin, todella mistä Se olet kotoisin?
Olepas nyt rohkea kerro siitä mitkä kilpailut Se olet viime viikkoina hävinnyt.
Vaadin tähän maailmaan lisää hiljaisuutta. Tai edes, että vain yksi ääni soisi kerrallaan. Minä en pysty kuuntelemaan kun kaikki soi päällekäin. Minä vaadin yhtä asiaa kerrallaan. Vaikka kerta olisi vain puoli sekunttia.
Jos on kesken ei saa aloittaa uutta. Olkoon se loppuvuoden motto.
Olisinko valinnut tulla tänne ja kaiken tapahtuvan näin kuin se kävi, jos olisin tiennyt vuosi sitten? Da.
Minulla ei ole hätää. Silti itkettää ja pelottaa. Sillä jotain puuttuu.
Ei se ikinä tule kysymällä, tiedän. Ja elämä on todistanut että tietyssä ruudussa pyörii niin kauan ennen kuin on valmis seuraavaan. Ei sitä voi nopeuttaa.
Kommentit
Lähetä kommentti