Huumekoira lipaisee ystävällisesti reittäni. On tukalan kuumaa ja hiljaista. Torkun roikkuen takapenkin ikkunasta. Autojono on pitkä ja hidas. Paartmat sujahtelevat sisään ja ulos ikkunoista. Möhömahaiset kuljettajat kerääntyvät pientareelle päivittelemään pakotteiden kiristymistä. Koira läähättää.
Tämän tekstin jälkeen en enää kirjoita tätä blogia. Se jääköön tähän. Olisin voinut kirjoittaa tämän viimeisen jo paljon aikaisemmin. Kun kypsyyskoe meni läpi. Kun miekkailukoe oli ohi. Kun oli Leskien ensi-ilta. Kun puoli luokkaa lähti Suomeen sodan sytyttyä. Kun nostin täyden matkalaukkuni huoneeni lattialta joulukuussa. Selaan päiväkirjanisivuja viime puolelta vuodelta. En pysty tunnistamaan kirjoituksistani milloin tämä viimeinen lukukausi alkoi tai loppui.
Painan reverse-nappia vielä pitempään, ja katselen vielä kohtia, joissa olisin voinut tehdä toisin. Pääsen lopulta neljän vuoden taakse, hetkeen milloin taksi haki minut ja kaksi tulevaa luokkalaistani pikkuhuopalahtelaisen kerrostalon pihalta. Matkustin lähes kolme metrisen miehen vieressä kaksitoista tuntia kuunnellen miehen kuulokkeiden teknosykettä katkonaisen krapulauneni läpi. Pääsimme viikon päästä kaikki läpi pääsykokeesta, ja minä menin viereiseen huoneeseen itkemään. En ilosta. Aavistinko silloin, millaisia haavoja sieluun syöpyisi näinä neljänä vuotena? Osa hitaasti parantuvia, osa ehkä parantumattomia.
Sanoisinko tänään sille toiveekkaalle, intoa ja elämänuskoa uhkuvalle Soilalle, että älä nouse siihen taksiin?
En osaa vastata. Ja olen kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse. Tämä matka on ollut aivan liian pitkä, että voisin siitä kertoa. Sen jotkut vaiheet haluan jättää rajaportin taakse. Ja jotkut hymyilyttävät ehkä koko loppuelämän.
Kiittää voin vain matkaseuralaisiani, erityisesti eräitä seitsemää. Kuten aiemmin jo totesin, tämä matka on ollut pitkä. Olemme varmasti niin pettäneet kuin yllättäneet toisemme yhtä monta kertaa näinä vuosina. Mutta mitä muuta venäläinen teatterikoulutus voisi olla kuin koko tunteiden laaja kirjo?
Varmaa on ainostaan se, ettei tämä olisi ollut samanlaista ilman teitä. Te olette opettaneet minulle eniten näinä vuosina. Te olette minun teatterikouluni. Enkä toivo muuta kuin parasta meille kaikille. Että kukin meistä pääsisi sille omalle lavalleen, missä sielu kuljettaa ruumista.
Käännyn Suomen tullin puolella katsomaan taakseni. Hellepäivän utun leijuu kaukaisuudessa. Taivas levittäytyy vaaleansinisenä pitkin asfalttia, metsä seisoo jyrkkänä ja sekavana. Jotain, vierasta, tavoittamatonta ja salaperäistä sinertää vaarojen ääriviivoilla.
Kiitos, äiti-Venäjä, että otit minut vieraaksi kotiisi.
Kommentit
Lähetä kommentti