Siirry pääsisältöön

Sisältä lukittava peilikaappi

300 km päässä on ollut hiljaista. Molemmat koneeni hajosivat. Kesti kauan kasatessani tarpeeksi mielenlujuuttaa lähteä selvittämään missä korjata ne.

Nyt on se vaihe, jolloin haluan paeta.
En halua enää sopeutua tänne. En halua ottaa itseeni enää yhtään piirrettä tästä kansasta. Katselen vastaantulijoita silmiin kadulla ja odotan iskuja. Pelkään, kun joku huutaa perääni. Jatkan matkaa. Kieltäydyn oppimasta kirosanoja venäjäksi, jotten ymmärtäisin mitä ne sanovat.

Olen kuvitellut koko ikäni olevani joku, joka haluaa äärirajoille. Tajuan nyt lähestyessäni niitä, että ei täällä voi asua. Olen myös luullut, etten voi olla oma itseni, koska maailma ei kestä minua. Mutta nyt ymmärrän, että se on toisin päin. Se olen minä, joka en kestä maailmaa.

Paras suoja on sisältä lukittava peilikaappi.

Sillä karmeinta on, kun joku on vakuuttunut puhuvansa totta ja olevansa oikeutettuja kertomaan mielipiteensä. On se sitten opettaja, joka on täysin vakuuttunut siitä, että homot pitäisi sulkea mielisairaalaan, tai joka pahoittelee että hänen nimensä on ruma koska siinnä on sana islam.

 Tämän maan asenteet ja käytännöt on peritty tsaarin imettäjän äidin maidosta. Onhan niillä pidetty yllä maailman laajinta maata jo aika pitkään. Mutta silti en ymmärrä. Minusta on väärin mitä kaikkea joudun yrittää ymmärtämää.

Mutta minä valitsin tulla tänne. Koska haluan ymmärtää. Enkä tiedä ympäristöä jossa se olisi vaikeampaa. Tai välttämättömämpää.
Pysähtyä, ja antaa niiden ottaa kiinni.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suvivirsi

10/06/2020    Viimeinen koulupäivä. Yö. Järvenselkä on rasvatyyni. Käännän veneen enemmän tahdolla kuin voimalla. Löydän airot liiteristä. Käärin verkkareiden lahkeet, astun matalikkoon ja työnnän veneen vesille.     Lähdin Petroskoista kolme kuukautta sitten. Silloin rajaliikenne uhattiin sulkea kokonaan. Pääsimme konsulin postin hakureissulla Joensuuhun diplomaattiautolla. Siellä äiti otti minut kyytiin, haki noutoruokaa intialaisesta, ja ajoimme Paltamoon pyyhkien currykastiketta likapyykkeihin.    Asuin 14 päivää liikuntasalirakennuksessa. Tilasin äidiltä kaupasta tuorepastaa, esikypsytettyjä avokadoja, valkoviiniä ja minttujäätelöä. Kun saimme jälleen halata, päätin jäädä asumaan koululle. Huomasin etten voinut palata arkeen Suomessa, ja jatkaa opintoja.     Poiketen useimmista kouluista meille korona ei tarkoittanut lisää vapaa-aikaa. Päinvastoin. Jokainen opettaja oletti, että ehdimme nyt enemmän kuin ennen ja antoi li...

Samaa rataa

Kello käy viittä aamulla. Katselen auringonnousun heijastetta vastakkaiseen seinään samalla kun odottelen että elimistöni tyhjenee täysin. Olin ostanut Lentasta pastakastiketta jossa eräpäivä ei ollutkaan 1.6 vaan 2016. Puoli seitsemältä krampaan viimeiset vatsahapot pönttöön.  Herään koputukseen. Käytävällä seisoo päästä varpaisiin asti sinisiin suojavaatteisiin pukeutunut mies. Punertavat silmät möllöttävät paksujen silmälasien takanaa. Kasvosuojain paisuu ja supistuu raskaan hengityksen tahdissa.  Hän muistuttaa jotenkin muovipussiinkäärittyä lohta. Lohimies viittoo käytävämme asukkaita asettumaan riviin ja kaivaa essunsa alta tainnuttimen muotoisen esineen. Hän vie sen kunkin otsalle erikseen. Naapurini tökkii minua eteen päin. Sopertelen että miten tuo laite toimii. Lohimies asettaa laitteen otsani korkeudelle, se piippaa. "36,8" hän vastaa. Palaan sänkyyn.  Vilkaisen puhelinta. 13:05, yksi vastaamaton puhelu. Konsulaatista on soitettu. Soitan takaisin. Puhelimes...

Ja siksi kannan veistä taskussa hymyillen

 Ajattelin viime syksynä että olisinpa nuorempi niin olisin avoimempi tälle yhteiskunnalle. Puhuin erään entisen Pietarin teatteriakatemian opiskelijan kanssa, joka keskeytti opintonsa ensimmäisen vuoden jälkeen. Hän sanoi että ei halunnut hukata elämänsä parhaita vuosia. Ihmettelin silloin. Nyt olen onnellinen että vietin nuoruuteni jossain muualla kuin täällä. Hoen itselleni; olen täällä syystä. Kun tunteja perutetaan ja opettajia eroaa riitautuessaan joko oppilaiden tai vastuuopettajien kanssa kysyn itseltäni: "No mistä?" "Elämä on toisaalla", sanoo Tsehov. "Eli elämää on?" kysyn minä. "Da konechno."   Viime vuosi vei mehut, mutta kiire piti ajatukset synkkyydestä. Nyt siitä on tullut arkea. Ylösnouseminen aamuisin on kuin itsensä kaivaminen haudasta. Varsinkin kun pinnalla odottaa kylmä maa ja rivi hautakiviä. Pidän silti venäläisistä kuten aiemminkin. Venäläisistä miehistä ja vanhoista naisista.   Nuoria naisia ihmettelen. En pysty vieläkää...