Luokallani on kahdeksan suomalaista naista ja yksi venäläinen mies. Aiemmmat vuosikurssit ovat olleet täysin venäläisiä, puolet miehiä ja puolet naisia. Opettaja voivottelee sivulauseissa, miten emme ymmärrä kaikkia lavataisteluharjoituksia, koska voimankäyttö on luonnollisempaa miehille.
Sukupuolijakauma vaikuttaa prologeihimme. Ne ovat lyhyitä ryhmäkohtauksia, jotka meidän on ohjattava päivittäin vuoronperään. Olemme olleet tähän saakka varovaisia, emmekä ole luoneet niihin lesbopareja. Niinpä poikaystävää tai aviomiestä on näytellyt aina sama mies.
Kävimme katsomassa kansallisella teaterilla tanssiopettajamme koreografioimaa esitystä. Esiintyjät olivat viime teatterivuosikursilta valmistuneita, nykyisiä talon näyttelijöitä. Esitys oli heidän neljännen vuosikurssin lopputyönsä. Se koostui kymmenestä yksittäisestä tanssinumerosta. Niitä yhdisti teema, miehen ja naisen välinen suhde.
Näimme klassisen kauniita linjoja, suuri hyppyjä, näyttäviä nostoja. Kauniita pukuja, komiikkaa. Silti lähes jokaisessa tarinassa toistui sama juoni.
Mies huijaa naisen rakkauden ja jättää tämän revittuna ja tuskaisena lavalle.
Seuraavalla näyttelijätyöntunnilla meillä vierailee esityksessä tanssinut miesnäyttelijä. Opettaja haluaa kuulla mielipiteemme esityksestä. Kerromme, että meitä häiritsi kuinka lähes joka numerossa toistui sama kaava; mies vei naiselta kaiken. Näyttelijä sanoo ettei tämä ollut suinkaan tietoinen tarkoitus, kun esitystä luotiin. Opettaja sanoo että tytöt, tässä on se ero. Suomi on matriarkaalinen yhteiskunta. Mutta Venäjällä mies omistaa kaiken, talon, auton. Ja vaimonkin. Ja tekee tälle mitä haluaa. Teos ei ole venäläiselle outo. Se on kulttuuria.
Veri pakenee jaloista. Tajuan, että katselen jotain niin suurta, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta sitä muuttaa. Kansakunnan tapaa.
Minun edes tarvitse katsoa sivuilleni. Tunnen, että me kaikki suomalaiset koemme samaa voimattomuutta. Olemme kahdeksan kunnianhimoista, lahjakasta ja sinnikästä naista, jotka ovat jättäneet taakseen koko elämänsä Suomessa tullakseen tänne. Vain kuullakseen kuinka heikkoja olemme.
Olemme koulussa kuusi päivää viikossa, aamu yhdeksästä ilta kymmeneen. Käytämme hyppytunnit läksyjen tekemiseen. Ja teemme tämän kaiken suurimmaksi osaksi vielä venäjäksi.
Katson sivuilleni.
Huoneessa on kahdeksan naista. Ei ole muita miehiä kuin luokkatoverini, tanssija sekä opettaja. Kukaan heistä ei ole muuttanut toiseen maahan opiskellakseen teatterikoulussa.
Opettaja kiittää meitä rehellisistä mielipiteistämme. Hän toivoo, ettemme sensuroisi itseämme työskennellessämme. Vaan että hän, pedagogi jopa tarvitsee vastaväitteitä.
Ja on valmis muokkaamaan omaa käsitystään, jos on väärässä.
Hymyilen itsekseni. Onko sattumaa, että meitä on hakeutunut tänne näin epäsovinnainen joukko? Vai olemmeko täällä, koska tähän takapajulaan tarvitaan uusia ajatuksia?
Millainen tarina meillä on kerrottavana neljän vuoden kuluttua, kun nousemme lavalle?
Sukupuolijakauma vaikuttaa prologeihimme. Ne ovat lyhyitä ryhmäkohtauksia, jotka meidän on ohjattava päivittäin vuoronperään. Olemme olleet tähän saakka varovaisia, emmekä ole luoneet niihin lesbopareja. Niinpä poikaystävää tai aviomiestä on näytellyt aina sama mies.
Kävimme katsomassa kansallisella teaterilla tanssiopettajamme koreografioimaa esitystä. Esiintyjät olivat viime teatterivuosikursilta valmistuneita, nykyisiä talon näyttelijöitä. Esitys oli heidän neljännen vuosikurssin lopputyönsä. Se koostui kymmenestä yksittäisestä tanssinumerosta. Niitä yhdisti teema, miehen ja naisen välinen suhde.
Näimme klassisen kauniita linjoja, suuri hyppyjä, näyttäviä nostoja. Kauniita pukuja, komiikkaa. Silti lähes jokaisessa tarinassa toistui sama juoni.
Mies huijaa naisen rakkauden ja jättää tämän revittuna ja tuskaisena lavalle.
Seuraavalla näyttelijätyöntunnilla meillä vierailee esityksessä tanssinut miesnäyttelijä. Opettaja haluaa kuulla mielipiteemme esityksestä. Kerromme, että meitä häiritsi kuinka lähes joka numerossa toistui sama kaava; mies vei naiselta kaiken. Näyttelijä sanoo ettei tämä ollut suinkaan tietoinen tarkoitus, kun esitystä luotiin. Opettaja sanoo että tytöt, tässä on se ero. Suomi on matriarkaalinen yhteiskunta. Mutta Venäjällä mies omistaa kaiken, talon, auton. Ja vaimonkin. Ja tekee tälle mitä haluaa. Teos ei ole venäläiselle outo. Se on kulttuuria.
Veri pakenee jaloista. Tajuan, että katselen jotain niin suurta, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta sitä muuttaa. Kansakunnan tapaa.
Minun edes tarvitse katsoa sivuilleni. Tunnen, että me kaikki suomalaiset koemme samaa voimattomuutta. Olemme kahdeksan kunnianhimoista, lahjakasta ja sinnikästä naista, jotka ovat jättäneet taakseen koko elämänsä Suomessa tullakseen tänne. Vain kuullakseen kuinka heikkoja olemme.
Olemme koulussa kuusi päivää viikossa, aamu yhdeksästä ilta kymmeneen. Käytämme hyppytunnit läksyjen tekemiseen. Ja teemme tämän kaiken suurimmaksi osaksi vielä venäjäksi.
Katson sivuilleni.
Huoneessa on kahdeksan naista. Ei ole muita miehiä kuin luokkatoverini, tanssija sekä opettaja. Kukaan heistä ei ole muuttanut toiseen maahan opiskellakseen teatterikoulussa.
Opettaja kiittää meitä rehellisistä mielipiteistämme. Hän toivoo, ettemme sensuroisi itseämme työskennellessämme. Vaan että hän, pedagogi jopa tarvitsee vastaväitteitä.
Ja on valmis muokkaamaan omaa käsitystään, jos on väärässä.
Hymyilen itsekseni. Onko sattumaa, että meitä on hakeutunut tänne näin epäsovinnainen joukko? Vai olemmeko täällä, koska tähän takapajulaan tarvitaan uusia ajatuksia?
Millainen tarina meillä on kerrottavana neljän vuoden kuluttua, kun nousemme lavalle?
Kommentit
Lähetä kommentti