Viimeisetkin venäläisen uuden vuoden raketit ovat räjähtäneet taivaalle, ja arki leijailee kohti maata. Pulut ovat alkaneet vierailemaan säännöllisesti keittiön ikkunan takana.
On alkanut uusi kausi. Emme ole enää maahan vasta ilmestyneitä, sympaattisia ja typeriä ulkomaalaisia. Nyt meidän pitäisi jo osata venäjää ja joka viikko vaihtuvat balettisarjat. Kun vaatimukset kasvavat, käperryn yhä pienemmäksi lakanoihin. Aamuisin on noustava ruokkimaan linnut.
Elämä lipuu yhä hitaammin ohi. Huomaan etten ole poistunut koulun, kaupan ja asuntolan muodostaman kolmion sisältä viikkoon. En muista koska viimeksi meikkasin tai koska viimeksi puhuin jonkun muun kuin äidin tai koulukaverin kanssa puhelimessa. Katselen 8. kerroksen ikkunastani alhaalla lumessa vipeltäviä lapsia. Hiukseni ovat kasvaneet, mutteivät tarpeeksi, jotta voisin laskea ne tornistani maahan.
Puntaroinko seuraavat neljä vuotta joka viikko tänne jäämistä? Tuleeko koskaan aikaa, jolloin tämä muuttuu kodiksi?
Kaipaan yhä kipeämmin selkeitä parasta ennen päiväyksiä, kraanavettä, erivärisiä ihmisiä, aurattuja kävelyteitä, julkista keskustelua homoavioliitoista. Selkeyttä ja ennalta-arvattavuutta. Joka viikko minulla on yhä vähemmän sanottavaa opettajille, sillä luovun yhä enemmän halusta tulla ymmärretyksi.
Se pelottaa.
Miksen sitten vain matkusta Valion junalla Suomeen? Mikä saa jäämään tänne?
Minulla ei ole selkeää vastauta. Mutta joku tässä epäjärjestyksessä, arvaamattomuudessa, jopa kaaoksessa kiehtoo minua. Sillä kyseenalaistaminen ei ole mahdollista jos ei ole kysymyksiä. En sano, että Suomi on aukoton yhteiskunta. Mutta mielestäni eurooppalaisuus on olettamista, että kaikki ihmiset pyrkivät kohtelemaan tasavertaisesti toisiaan. Minulla on kestänyt pitkään tajuta, ettei niin ole.
Ja vielä pitempään tajuta, etten edes haluaisi niin olevan.
On alkanut uusi kausi. Emme ole enää maahan vasta ilmestyneitä, sympaattisia ja typeriä ulkomaalaisia. Nyt meidän pitäisi jo osata venäjää ja joka viikko vaihtuvat balettisarjat. Kun vaatimukset kasvavat, käperryn yhä pienemmäksi lakanoihin. Aamuisin on noustava ruokkimaan linnut.
Elämä lipuu yhä hitaammin ohi. Huomaan etten ole poistunut koulun, kaupan ja asuntolan muodostaman kolmion sisältä viikkoon. En muista koska viimeksi meikkasin tai koska viimeksi puhuin jonkun muun kuin äidin tai koulukaverin kanssa puhelimessa. Katselen 8. kerroksen ikkunastani alhaalla lumessa vipeltäviä lapsia. Hiukseni ovat kasvaneet, mutteivät tarpeeksi, jotta voisin laskea ne tornistani maahan.
Puntaroinko seuraavat neljä vuotta joka viikko tänne jäämistä? Tuleeko koskaan aikaa, jolloin tämä muuttuu kodiksi?
Kaipaan yhä kipeämmin selkeitä parasta ennen päiväyksiä, kraanavettä, erivärisiä ihmisiä, aurattuja kävelyteitä, julkista keskustelua homoavioliitoista. Selkeyttä ja ennalta-arvattavuutta. Joka viikko minulla on yhä vähemmän sanottavaa opettajille, sillä luovun yhä enemmän halusta tulla ymmärretyksi.
Se pelottaa.
Miksen sitten vain matkusta Valion junalla Suomeen? Mikä saa jäämään tänne?
Minulla ei ole selkeää vastauta. Mutta joku tässä epäjärjestyksessä, arvaamattomuudessa, jopa kaaoksessa kiehtoo minua. Sillä kyseenalaistaminen ei ole mahdollista jos ei ole kysymyksiä. En sano, että Suomi on aukoton yhteiskunta. Mutta mielestäni eurooppalaisuus on olettamista, että kaikki ihmiset pyrkivät kohtelemaan tasavertaisesti toisiaan. Minulla on kestänyt pitkään tajuta, ettei niin ole.
Ja vielä pitempään tajuta, etten edes haluaisi niin olevan.
Kommentit
Lähetä kommentti