Huumekoira lipaisee ystävällisesti reittäni. On tukalan kuumaa ja hiljaista. Torkun roikkuen takapenkin ikkunasta. Autojono on pitkä ja hidas. Paartmat sujahtelevat sisään ja ulos ikkunoista. Möhömahaiset kuljettajat kerääntyvät pientareelle päivittelemään pakotteiden kiristymistä. Koira läähättää. Tämän tekstin jälkeen en enää kirjoita tätä blogia. Se jääköön tähän. Olisin voinut kirjoittaa tämän viimeisen jo paljon aikaisemmin. Kun kypsyyskoe meni läpi. Kun miekkailukoe oli ohi. Kun oli Leskien ensi-ilta. Kun puoli luokkaa lähti Suomeen sodan sytyttyä. Kun nostin täyden matkalaukkuni huoneeni lattialta joulukuussa. Selaan päiväkirjanisivuja viime puolelta vuodelta. En pysty tunnistamaan kirjoituksistani milloin tämä viimeinen lukukausi alkoi tai loppui. Painan reverse-nappia vielä pitempään, ja katselen vielä kohtia, joissa olisin voinut tehdä toisin. Pääsen lopulta neljän vuoden taakse, hetkeen milloin taksi haki minut ja kaksi tulevaa luokkalaistani pikkuhuopalahtelaisen kerro...
Olen kirjoittanut tänä syksynä seitsemän kertaa aloitusluvun viimeiselle vuodelleni venäläisessä teatterikoulussa. Tekstini ovat olleet joko jonkun voimakkaan tunteen parahduksia tai sitten latteita arkikuvauksia. Niitä on ollut vaikea ymmärtää toisella lukukerralla. On viimeinen kouluiltana. Olen kytkenyt valoketjut pistorasiaan, laittanut Anna Eriksonin joululevyn soimaan j a lantrannut vihreään teeheni vodkaa. Tavoittelen pysähtymistä. Ja ymmärrystä siitä, miltä nyt tuntuu. Olenko lähellä hulluutta. En koe enää riemua tanssimisesta tai laulamisesta, vaan kelvottomuutta En tiedä miten rahoitan opintoni ensi keväänä, sillä Kela ei suostu enää rahoittamaan opintojani En muista päivää, jolloin vatsani ei olisi krampannut, kun sen on vaikea ottaa ruokaa vastaan kymmenen tunnin tauon jälkeen. En muista aamua, jolloin en olisi maannut sängyssä kahtakymmentä minuuttia yrittäen vakuuttua, että ihmiset ympärilläni eivät tahdo minulle pahaa, ennen kuin p...