Suvivirsi

10/06/2020

   Viimeinen koulupäivä. Yö. Järvenselkä on rasvatyyni. Käännän veneen enemmän tahdolla kuin voimalla. Löydän airot liiteristä. Käärin verkkareiden lahkeet, astun matalikkoon ja työnnän veneen vesille. 

   Lähdin Petroskoista kolme kuukautta sitten. Silloin rajaliikenne uhattiin sulkea kokonaan. Pääsimme konsulin postin hakureissulla Joensuuhun diplomaattiautolla. Siellä äiti otti minut kyytiin, haki noutoruokaa intialaisesta, ja ajoimme Paltamoon pyyhkien currykastiketta likapyykkeihin. 

  Asuin 14 päivää liikuntasalirakennuksessa. Tilasin äidiltä kaupasta tuorepastaa, esikypsytettyjä avokadoja, valkoviiniä ja minttujäätelöä. Kun saimme jälleen halata, päätin jäädä asumaan koululle. Huomasin etten voinut palata arkeen Suomessa, ja jatkaa opintoja.  

  Poiketen useimmista kouluista meille korona ei tarkoittanut lisää vapaa-aikaa. Päinvastoin. Jokainen opettaja oletti, että ehdimme nyt enemmän kuin ennen ja antoi lisätehtäviä. Joskus keskellä yötäkin. Ja suuttui, jos hänelle ei heti vastattu. Onneksi luokkalaiseni muutti liikuntasalirakennukseen, ja saatoimme puolittaa stressin.

  

Nyt rantaa ei enää erota. Sen peittää lehteenpuhjenneiden koivujen ja pajujen vihervyöry. Ilma on tyyntä ja seisahtunutta. Silti soutaminen tuntuu hankalalta. Airot naarmuttavat veneen sisälaitoja. 

   Seuraavat kuukaudet kuvasimme. Kuvasimme monologeja, kohtauksia Tsehovin näytelmistä, tanssivideoita, Puskinin ja Nikolai Laineen runojen lausuntaa. Meistä tuli nopeasti amatöörileikkaajia, kun editoimme illat kännykkäsovelluksilla. Opimme käyttämään eri valotuksia ja kuvakulmia sekä kyhäämään mitä mielikuvituksellisimpia kännykkätelineitä. Joka päivä kärsimme katkeilevista nettiyhteyksistä, epäselvistä ohjeista johtuvista väärinkäsityksistä ja massahysteriasta.
    Saimme uutisia Moskovan sairaaloiden ikkunoista hyppävistä lääkäreistä, valtion salaamista todellisista Venäjän tartunta-arvioista sekä uusista rajoitteista asuntolassa, joiden mukaan keittiössäkin on käytettävä maskeja ja hanskoja. Katselimme zoomista kuinka opettajiemme silmäpussit uurtuivat aina vaan syvemmälle, ja lauloimme venäläisiä romansseja, lauluopettajan lasten riehuessa taustalla. 

  Soudan lähemmäksi saarta. Keula tössähtää vedenalaiseen heinikkoon. Istun jumittuneena vieraaseen kaislikkoon ja mietin mitä sain irti tästä ajasta. Opinko mitään uutta? Vai toistinko vain vanhoja virheitä, jotka eivät näy kameran läpi? Teinkö tarpeeksi töitä, näinkö tarpeeksi vaivaa? 

  Nousen ylös veneestä juurimatolle. Työnnän keulan irti karilta. Astun takaisin veneeseen.
 Alle puolet koulua jäljellä, enkä ymmärrä miten voisin jonain päivänä työskennellä tällä alalla. Kaikki on vain sekavaa ja kesken. Miten olen onnistunut huijaamaan itseni näin pitkälle, kun ei tunnu yhtään valmiilta? Miten jatkaa tästä ilman suuntaa? 

  Nostan airot veneen sisään, en pysty liikkumaan. Ahdistaa.

  Ja sitten huomaan että aivan ohut tuulenvire kuljettaa venettä kohti ulappaa. Se kutsuu elohon.