Kello käy viittä aamulla. Katselen auringonnousun heijastetta vastakkaiseen seinään samalla kun odottelen että elimistöni tyhjenee täysin. Olin ostanut Lentasta pastakastiketta jossa eräpäivä ei ollutkaan 1.6 vaan 2016. Puoli seitsemältä krampaan viimeiset vatsahapot pönttöön.
Herään koputukseen. Käytävällä seisoo päästä varpaisiin asti sinisiin suojavaatteisiin pukeutunut mies. Punertavat silmät möllöttävät paksujen silmälasien takanaa. Kasvosuojain paisuu ja supistuu raskaan hengityksen tahdissa. Hän muistuttaa jotenkin muovipussiinkäärittyä lohta. Lohimies viittoo käytävämme asukkaita asettumaan riviin ja kaivaa essunsa alta tainnuttimen muotoisen esineen. Hän vie sen kunkin otsalle erikseen. Naapurini tökkii minua eteen päin. Sopertelen että miten tuo laite toimii. Lohimies asettaa laitteen otsani korkeudelle, se piippaa.
"36,8" hän vastaa.
Palaan sänkyyn. Vilkaisen puhelinta. 13:05, yksi vastaamaton puhelu. Konsulaatista on soitettu. Soitan takaisin. Puhelimessa kerrotaan, että pian kulkuyhteydet Pietariin suljetaan. Viimeinen bussi Petroskoista Joensuuhun lähti yli kaksi viikkoa sitten. Ainoa yhteytemme Suomeen sen jälkeen on ollut erikoiskuriiri, joka ajaa Pietarista Viipurin kautta Lappeenrantaa. Jos Pietariin ei pääse, emme pääse Suomeenkaan. Konsuli kehottaa vakavasti uudelleen harkitsemaan päätöstä jäädä. Suljen puhelimen.
Meitä on enää kolme suomalaista. Soitan kaikki koolle. Puen samojen vaatteiden päälle, joissa olen viime yön oksentanut ja hikoillut, nahkatakin, ja vedän kumpparit jalkaan.
Näemme asuntolan tuulikaapissa, sillä yksi meistä on muuttanut omaan asuntoon eikä häntä enää päästetä koronan vuoksi sisään. Soitan konsulille uudelleen ja kytken kaiuttimelle. Kerron että nyt meitä on kaikki loput koolla ja meillä on lisäkysymyksiä. Ja niin hän selittää suunnilleen saman kuin mitä minullekin jo aiemmin. Minä en kuuntele, moikkailen vain biletuttujani jotka uteliaina vilkuilevat joukkoamme. Me puhumme kaupunkien välisistä rajoituksista ja venäläisten sairaaloiden kantokyvystä. Kun puhelu päättyy toteamme, että tämä päätös on jokaisen tehtävä yksin.
Kun ensimmäinen erä meitä lähti Suomeen, oli minulla kaksi ehtoa. Jos nämä ehdot eivät pitäisi, täytyisi lähteä. Ensimmäinen oli, että jos saisin tietää, että joku nuori ja perusterve olisi kuollut koronaa. Toinen, että jos tietäisin etten pääsisi enää Suomeen. Nyt kun kumpikin uhkakuvista on toteutunut, joudun punnitsemaan uudelleen, että mikä minut pitää täällä. Ja ovatko syyt riittäviä niihin riskeihin verrattuna, mitä tänne jääminen edellyttää.
Loppupäivän soittelen perheelle, opettajille ja sukulaisille, yritän löytää syitä päätökseen. Nukahdan illalla kesken uutisten.
Herään seuraavana aamulla jälleen viideltä. Katselen auringon hilautumista pitkin seinää. Ja ajattelen että samalla tavoin se varmaan nousee Suomessakin.
Herään koputukseen. Käytävällä seisoo päästä varpaisiin asti sinisiin suojavaatteisiin pukeutunut mies. Punertavat silmät möllöttävät paksujen silmälasien takanaa. Kasvosuojain paisuu ja supistuu raskaan hengityksen tahdissa. Hän muistuttaa jotenkin muovipussiinkäärittyä lohta. Lohimies viittoo käytävämme asukkaita asettumaan riviin ja kaivaa essunsa alta tainnuttimen muotoisen esineen. Hän vie sen kunkin otsalle erikseen. Naapurini tökkii minua eteen päin. Sopertelen että miten tuo laite toimii. Lohimies asettaa laitteen otsani korkeudelle, se piippaa.
"36,8" hän vastaa.
Palaan sänkyyn. Vilkaisen puhelinta. 13:05, yksi vastaamaton puhelu. Konsulaatista on soitettu. Soitan takaisin. Puhelimessa kerrotaan, että pian kulkuyhteydet Pietariin suljetaan. Viimeinen bussi Petroskoista Joensuuhun lähti yli kaksi viikkoa sitten. Ainoa yhteytemme Suomeen sen jälkeen on ollut erikoiskuriiri, joka ajaa Pietarista Viipurin kautta Lappeenrantaa. Jos Pietariin ei pääse, emme pääse Suomeenkaan. Konsuli kehottaa vakavasti uudelleen harkitsemaan päätöstä jäädä. Suljen puhelimen.
Meitä on enää kolme suomalaista. Soitan kaikki koolle. Puen samojen vaatteiden päälle, joissa olen viime yön oksentanut ja hikoillut, nahkatakin, ja vedän kumpparit jalkaan.
Näemme asuntolan tuulikaapissa, sillä yksi meistä on muuttanut omaan asuntoon eikä häntä enää päästetä koronan vuoksi sisään. Soitan konsulille uudelleen ja kytken kaiuttimelle. Kerron että nyt meitä on kaikki loput koolla ja meillä on lisäkysymyksiä. Ja niin hän selittää suunnilleen saman kuin mitä minullekin jo aiemmin. Minä en kuuntele, moikkailen vain biletuttujani jotka uteliaina vilkuilevat joukkoamme. Me puhumme kaupunkien välisistä rajoituksista ja venäläisten sairaaloiden kantokyvystä. Kun puhelu päättyy toteamme, että tämä päätös on jokaisen tehtävä yksin.
Kun ensimmäinen erä meitä lähti Suomeen, oli minulla kaksi ehtoa. Jos nämä ehdot eivät pitäisi, täytyisi lähteä. Ensimmäinen oli, että jos saisin tietää, että joku nuori ja perusterve olisi kuollut koronaa. Toinen, että jos tietäisin etten pääsisi enää Suomeen. Nyt kun kumpikin uhkakuvista on toteutunut, joudun punnitsemaan uudelleen, että mikä minut pitää täällä. Ja ovatko syyt riittäviä niihin riskeihin verrattuna, mitä tänne jääminen edellyttää.
Loppupäivän soittelen perheelle, opettajille ja sukulaisille, yritän löytää syitä päätökseen. Nukahdan illalla kesken uutisten.
Herään seuraavana aamulla jälleen viideltä. Katselen auringon hilautumista pitkin seinää. Ja ajattelen että samalla tavoin se varmaan nousee Suomessakin.
Kommentit
Lähetä kommentti