Se iskee jo taksissa matkalla Mellunmäkeen bussipysäkille. Tajuan. Pyydän taksikuskilta nenäliinaa. Kuski vastaa ettei häneltä valitettavasti löydy. Kuluu kymmenen minuuttia ja itkustani ei tule loppua. Lopulta kuski tarjoaa minulle vessapaperin palaa. Hän sanoo, ettei auto ole hänen, ja että tämä paperi on kuskien salaisesta lokerosta. Kiitän.
Linja-auto odottaa tuttuna, punaisena, elähtäneenä. Venäläisenä. Lähestyessämme sitä kuski vaihtaa äkkiä kieltä. Tungemme matkalaukkuni, kitarani, skeittilautani ja vaaleanpunaisen ämpärini ruumaan. "Vsevo dobprovo", toivottaa taksikuski.
Löydän bussin toiselta puolelta opettajani tupakoimassa. Oviaukosta ilmestyy kaksi luokkalaistani kädet ojossa. Tuntuu kuin kehojen välissä olisi piikkilankaa halatessamme. Silmäilen ympärilleni ja etsin syytä jäädä ulos. Mutta opettajani tupakoi edelleen, enkä kykene jatkamaan keskustelua. Vedän henkeä ja astun autoon.
Yritämme luokkalaisteni kanssa puhua kesästä, odotuksista tälle vuodelle, juoruta. Yritän puhua paljon, joten samaan aikaan kuulostelisi milloin bussi örähtää ja penkit alkavat vapista lähtölaskennan viimeisten numeroiden painosta. Nuori mies seisahtuu penkkieni kohdalle ja ilmoittaa venäjäksi minun istuvan hänen paikallaan. Säyseästi hän kuitenkin siirtyy edessäni oleville tyhjille paikoille. Hän riisuu kuulokkeensa kun jatkan jutustelua luokkalaisteni kanssa.
Suomen puolella on pahinta. Haluan avata matkalaukkuni, ja tiputtaa jonkin vaatteen joka kilometrille, jotta minusta jäisi mahdollisimman paljon. Eikö niin että lauta kääntyy painavamman esineen puolelle? Hengittelen. Katselen vieruspenkeillä istuvia luokkalaisiani. Tiedän, että he käyvät läpi samaa henkilökohtaista tragediaansa. Miksi istun tässä kun on liian monta syytä jäädä Suomeen? Hautaudumme kuulokkeisiimme ja itkemme ikkunoille.
Pysähdymme huoltoasemalla. Painan muistiin viimeisen Suomalaisen Ruokakaupan. Salaatin haju, Radio Suomipop ja kylmäkaapin valaistu kaurajougurttivalikoima. Järjestys. Selkeys. Tieto siitä, miltä hyllyltä löytyy tahina. Ostan 2 pakettia ruisleipää, juustoa, soijarouhetta ja karjalanpiirakoita. Vasta palattuani linja-autoon muistan tuontirajoitteet ja tungen juuston Kånkenin sisätaskuun. Samalla löydän repustani mummon lahjoittaman Kouvolan lakritsipaketin. Vesipulloni vierii etupenkin nuoren miehen jalkotilaan. Hän ojentaa sen minulle takaisin. Kiitän.
Puhallan niskatyynyn täyteen. Otan silmälaput esiin. Etsin asentoa, vaihdan podcastista toiseen. Harkitsen takapenkille siirtymistä, jotta pääsisin makaamaan suorana. Vaihtokuski on kuitenkin tuonut sinne peitonsa ja tyynynsä. Bussi tärisee eteen päin ja penkki haisee vanhalle vaatteelle.
Havahdun luokkalaiseni ravisteluun. Linja-auto on pysähtynyt tullin alle. Kaivan passin repusta. Pleksilasin takaisen tarkastajan tervehdyksestä kuulee Joensuun murteen. Hymyilen hänelle kuin vanhalle ystävälle. Bussin ovella seisovan opettajani hymyyn en pysty vastaamaan. ´
Venäjän puolen tullin edessä bussi pysähtyy jälleen. Kuski huutaa: "Vso saboi!" Yritän viedä kaikki tavarani kerralla. Etupenkin nuorukainen tarttuu matkalaukkuuni, ja tajuan että on aloitettava small talk. Hän kertoo opiskelevansa logistiikkaa Helsingissä. Loput puheesta imeytyy seiniin.
Toisella puolella venäläiset matkustajat huoahtavat ja auton akku hajoaa helpotuksesta. Odotamme sen korjausta tunnin. Vesipulloni karkaa uudelleen nuorukaisen jalkoihin. Hän nostaa sen ja sanoo: "Nyt tää on mun". Hän ojentaa sen kuitenkin takaisin. Jostain syystä minunkin on yhtäkkiä helpompi hengittää. Vitsailemme luokkalaisteni kanssa bussista. Sitten käymme taas nukkumaan.
Herään keskellä yötä vaihtamaan asentoa. Huomaan että nuorukaisen penkki on tyhjä. Hän on siirtynyt kuskien petipaikalle. Katseemme kohtaavat ja hän viittoo minua viereensä.
"Ei tarvitse", vastaan turhan kovaan ääneen ja painan pääni penkkiin.
Radio ja valot pärähtävät päälle. Kerrostalot tuijoittavat valjuina ikkunasta. Tuijotamme luokkalaisteni kanssa toisiamme yhtä valjuina. Pakotan itseni hereille, että kykenen pukeutumaan. Petroskoin aamu tuntuu kaksikymmentä astetta kylmemmältä kuin Helsingin ilta. Lähden hakemaan tavaroitani bussin toiselta puolelta, mutta nuori mies ehtii ensin laukulleni. Hän tuo sen luokseni ja toivottaa kaikkea hyvää.
Asuntolan vartija nukkuu. Kello on varttia vaille kuusi. Uusi kämppikseni herää oven avaukseen. Avaan vaatekaapin ja näen että hän on sullonut puolet hyllyistä tursuaa reunoja myöten vaatteitani. Hän pahoitelee että joutui sotkemaan järjestykseni, mutta muuten hänelle ei olisi riittänyt tilaa. Hän tarjoaa minulle kirsikkasuklaata. Lasken tavarani lattialle ja menen nukkumaan.
Seuraavat viikot vaeltelen ympäri kaupunkia ja itkeskelen. Kämppikseni tuo joka päivä suklaata huoneeseemme ja sanoo että saan syödä niitä jos haluan. Keskutelemme koulusta, miehistä ja Suomesta.
Vien yhden kolmasosan tavaroistani koulun pukuhuoneeseen, heitän saman verran pois ja loput varastoin eri puolelle huonettamme. Eräänä iltana kaivan lakupussin repusta. Vien sen suklaakekoomme.
Ja tajuan, etten ole lukenut Suomen uutisia lähes kuukauteen.
Linja-auto odottaa tuttuna, punaisena, elähtäneenä. Venäläisenä. Lähestyessämme sitä kuski vaihtaa äkkiä kieltä. Tungemme matkalaukkuni, kitarani, skeittilautani ja vaaleanpunaisen ämpärini ruumaan. "Vsevo dobprovo", toivottaa taksikuski.
Löydän bussin toiselta puolelta opettajani tupakoimassa. Oviaukosta ilmestyy kaksi luokkalaistani kädet ojossa. Tuntuu kuin kehojen välissä olisi piikkilankaa halatessamme. Silmäilen ympärilleni ja etsin syytä jäädä ulos. Mutta opettajani tupakoi edelleen, enkä kykene jatkamaan keskustelua. Vedän henkeä ja astun autoon.
Yritämme luokkalaisteni kanssa puhua kesästä, odotuksista tälle vuodelle, juoruta. Yritän puhua paljon, joten samaan aikaan kuulostelisi milloin bussi örähtää ja penkit alkavat vapista lähtölaskennan viimeisten numeroiden painosta. Nuori mies seisahtuu penkkieni kohdalle ja ilmoittaa venäjäksi minun istuvan hänen paikallaan. Säyseästi hän kuitenkin siirtyy edessäni oleville tyhjille paikoille. Hän riisuu kuulokkeensa kun jatkan jutustelua luokkalaisteni kanssa.
Suomen puolella on pahinta. Haluan avata matkalaukkuni, ja tiputtaa jonkin vaatteen joka kilometrille, jotta minusta jäisi mahdollisimman paljon. Eikö niin että lauta kääntyy painavamman esineen puolelle? Hengittelen. Katselen vieruspenkeillä istuvia luokkalaisiani. Tiedän, että he käyvät läpi samaa henkilökohtaista tragediaansa. Miksi istun tässä kun on liian monta syytä jäädä Suomeen? Hautaudumme kuulokkeisiimme ja itkemme ikkunoille.
Pysähdymme huoltoasemalla. Painan muistiin viimeisen Suomalaisen Ruokakaupan. Salaatin haju, Radio Suomipop ja kylmäkaapin valaistu kaurajougurttivalikoima. Järjestys. Selkeys. Tieto siitä, miltä hyllyltä löytyy tahina. Ostan 2 pakettia ruisleipää, juustoa, soijarouhetta ja karjalanpiirakoita. Vasta palattuani linja-autoon muistan tuontirajoitteet ja tungen juuston Kånkenin sisätaskuun. Samalla löydän repustani mummon lahjoittaman Kouvolan lakritsipaketin. Vesipulloni vierii etupenkin nuoren miehen jalkotilaan. Hän ojentaa sen minulle takaisin. Kiitän.
Puhallan niskatyynyn täyteen. Otan silmälaput esiin. Etsin asentoa, vaihdan podcastista toiseen. Harkitsen takapenkille siirtymistä, jotta pääsisin makaamaan suorana. Vaihtokuski on kuitenkin tuonut sinne peitonsa ja tyynynsä. Bussi tärisee eteen päin ja penkki haisee vanhalle vaatteelle.
Havahdun luokkalaiseni ravisteluun. Linja-auto on pysähtynyt tullin alle. Kaivan passin repusta. Pleksilasin takaisen tarkastajan tervehdyksestä kuulee Joensuun murteen. Hymyilen hänelle kuin vanhalle ystävälle. Bussin ovella seisovan opettajani hymyyn en pysty vastaamaan. ´
Venäjän puolen tullin edessä bussi pysähtyy jälleen. Kuski huutaa: "Vso saboi!" Yritän viedä kaikki tavarani kerralla. Etupenkin nuorukainen tarttuu matkalaukkuuni, ja tajuan että on aloitettava small talk. Hän kertoo opiskelevansa logistiikkaa Helsingissä. Loput puheesta imeytyy seiniin.
Toisella puolella venäläiset matkustajat huoahtavat ja auton akku hajoaa helpotuksesta. Odotamme sen korjausta tunnin. Vesipulloni karkaa uudelleen nuorukaisen jalkoihin. Hän nostaa sen ja sanoo: "Nyt tää on mun". Hän ojentaa sen kuitenkin takaisin. Jostain syystä minunkin on yhtäkkiä helpompi hengittää. Vitsailemme luokkalaisteni kanssa bussista. Sitten käymme taas nukkumaan.
Herään keskellä yötä vaihtamaan asentoa. Huomaan että nuorukaisen penkki on tyhjä. Hän on siirtynyt kuskien petipaikalle. Katseemme kohtaavat ja hän viittoo minua viereensä.
"Ei tarvitse", vastaan turhan kovaan ääneen ja painan pääni penkkiin.
Radio ja valot pärähtävät päälle. Kerrostalot tuijoittavat valjuina ikkunasta. Tuijotamme luokkalaisteni kanssa toisiamme yhtä valjuina. Pakotan itseni hereille, että kykenen pukeutumaan. Petroskoin aamu tuntuu kaksikymmentä astetta kylmemmältä kuin Helsingin ilta. Lähden hakemaan tavaroitani bussin toiselta puolelta, mutta nuori mies ehtii ensin laukulleni. Hän tuo sen luokseni ja toivottaa kaikkea hyvää.
Asuntolan vartija nukkuu. Kello on varttia vaille kuusi. Uusi kämppikseni herää oven avaukseen. Avaan vaatekaapin ja näen että hän on sullonut puolet hyllyistä tursuaa reunoja myöten vaatteitani. Hän pahoitelee että joutui sotkemaan järjestykseni, mutta muuten hänelle ei olisi riittänyt tilaa. Hän tarjoaa minulle kirsikkasuklaata. Lasken tavarani lattialle ja menen nukkumaan.
Seuraavat viikot vaeltelen ympäri kaupunkia ja itkeskelen. Kämppikseni tuo joka päivä suklaata huoneeseemme ja sanoo että saan syödä niitä jos haluan. Keskutelemme koulusta, miehistä ja Suomesta.
Vien yhden kolmasosan tavaroistani koulun pukuhuoneeseen, heitän saman verran pois ja loput varastoin eri puolelle huonettamme. Eräänä iltana kaivan lakupussin repusta. Vien sen suklaakekoomme.
Ja tajuan, etten ole lukenut Suomen uutisia lähes kuukauteen.
Kommentit
Lähetä kommentti