Olen kirjoittanut tänä syksynä seitsemän
kertaa aloitusluvun viimeiselle vuodelleni
venäläisessä teatterikoulussa. Tekstini ovat
olleet joko jonkun voimakkaan tunteen
parahduksia tai sitten latteita arkikuvauksia.
Niitä on ollut vaikea ymmärtää toisella
lukukerralla.
On viimeinen kouluiltana. Olen kytkenyt
valoketjut pistorasiaan, laittanut Anna Eriksonin
joululevyn soimaan ja lantrannut vihreään
teeheni vodkaa. Tavoittelen pysähtymistä.
Ja ymmärrystä siitä, miltä nyt tuntuu.
Olenko lähellä hulluutta.
En koe enää riemua tanssimisesta tai
laulamisesta, vaan kelvottomuutta
En tiedä miten rahoitan opintoni ensi keväänä,
sillä Kela ei suostu enää rahoittamaan opintojani
En muista päivää, jolloin vatsani ei olisi
krampannut, kun sen on vaikea ottaa ruokaa
vastaan kymmenen tunnin tauon jälkeen.
En muista aamua, jolloin en olisi maannut
sängyssä kahtakymmentä minuuttia yrittäen
vakuuttua, että ihmiset ympärilläni eivät tahdo
minulle pahaa, ennen kuin pystyn nousemaan
En pysty olemaan läsnä läheisteni elämässä tällä
hetkellä lähes ollenkaan.
En pysty tukemaan ketään muuta,
koska olen itse niin rikki.
Olen toiseutunut ja jos joku sanoo “Soila”
en tiedä kummalle puhutaan
En pysty puhumaan tunteistani,
koska ne ovat niin monen asian summa
Koen että minua petetään liukuhihnana
ja harkitsen vakavasti lakkaavani yleisesti
luottamasta keneenkään tai mihinkään
En tiedä eivätkö muut ympärilläni kuule vai
esittävätkö vain olevansa kuulematta
En tiedä kehutaanko tai haukutaanko minua,
jotta saisin apua vai tuhoutuisin
Viimeisenä tänä lukuvuonna oli tanssikoe.
Paikalla oli kaksi alusta asti meitä kouluttanutta
pääopettajaa, lähes koko luokka sekä syksyllä
aloittanut tanssiopettaja.
Sain kokeesta yhteispalautteen, että minua on
vaikea katsella lavalla. Syntyy vaikutelma, kuin
kävisin jotain sisäistä kamppailua. Etten ole
vapaa, vaan pidättyväinen. Olen jatkuvasti
puolitahtia myöhässä, en ole läsnä huoneessa
vaan jossain muualla. Sulkeudun. En halua ottaa
seuraavaa askelta eteen päin ja kehittyä.
Pelkään näyttää sitä mitä minussa tapahtuu
sisällä, vaan sulkeudun ja lukkiudun
itsekontrolliin.
En ole niin hyvä kuin voisin olla.
Tanssinopettaja katsoo silmiin, ja toteaa
kolmannen kerran että ei halua minua enää
tunneilleen. Olen varautunut, riidanhakuinen,
esitän että tiedän itse mikä missäkin tilanteessa
on parasta, vaikeutan koko ryhmän etenemistä.
Ensimmäisessä keskustelussa hän kutsui minua
manipulatiiviseksi, kuvottavaksi, pelien
pelaajaksi ja toivoi sen olleen viimeinen
tapaamisemme. Tuolloin vaadin häntä
lakkaamaan julkaisemasta kuvamateriaalia
minusta yksityisillä some-tileillään, sillä olimme
koko vuoden ajan saaneet seurata hänen
instastooreistaan joka tanssitunnin jälkeen,
kuinka hän joutuu opettamaan
epämotivoituneita aloittelijoita.
Ihmiset liikkuvat hitaasti edessä ja takana,
jotkut ovat kivettyneet. En tiedä eikö kukaan
muu näe, mitä tässä juuri tapahtuu vai
tahdo nähdä. Opettajat, joille hetki sitten kerroin
että koen oloni turvattomaksi tanssitunneilla,
että minusta tuntuu ettei tanssiopettaja halua
minulle hyvää, keskustelevat keskenään kuin
kaksi erämiestä, jotka ovat saaneet teltan oven
suljettua itikoilta.
Minua viertää luokkalaisteni patsasrivi.
Minä ja tanssiopettaja tuijotamme toinen
toisiamme. Kuin kaksi kohti kaivonpohjaa
syöksyvää marmorikuulaa. Hän toistaa että hän
ei halua minun hakeutuvan hänen luokseen.
Huomaan että vasen suunpieleni kohoaa.
Enkä tiedä enää tiedä kuka on sairas.
Kommentit
Lähetä kommentti