Koulu loppui kymmenen päivää sitten. Bussista Joensuuhun laskeutuminen oli raju. Yhtäkkiä ympärillä oli suoria viivoja, säntillisiä mittasuhteita, järjestelmällisyyttä. Latinalaisia kirjaimia.
Naisia, jotka näyttävät toimistoon meneviltä sihteerittäriltä. Missä huulipuna? Missä oudot mummot? Missä mainiot ukot?
Suunnittelin kirjoittavani laajan yhteenvetotekstin tälle vuodelle ennen lähtöä Petroskoista. Mutta kun suljin huoneeni oven päättösiivouksen jälkeen, menin nukkumaan.
Viimeiset kymmenen päivää Suomessa olen yrittänyt vaitioloennätystä.
"No kerro millasta siellä on ollut?"
Yritän vastata niin tylsästi, ettei kysyjä halua tietää enempää. Ehkä siksi, etten oikeastaan osaa kertoa. Sitä miten herään öisin siihen, että käteni on jäykistynyt naaman yläpuolelle. Pikapesuohjelmalla vaatteisiin jämähtäneet tahrat, tanssisalin likainen lattia. Opettajien raivo- ja ylistyskohtaukset. Joogaparveke, joka on joka aamu harjattava pulunpaskasta. Jatkuva järjestely, silppuaminen, mumistut koepäivät, Äänisen rantamiehet, tekstiviesteillä lähentelevä kebumies, virolaisen ja sen kavereiden kuumottelu asuntolan edessä, kipeäksi istuttu selkä. Finnit, silmäpussit, kasvonaamiot, kahvikuorinta. Michael Jackson. Piiraat ja pullat ja pikakahvit purkkiin ja hetkeksi ulos. Likaiset astiat työpöydällä ja liian pitkät ruokavälit. Kokeet ja läpimenot ja laulukilpailu.
Kaikki oikeastaan sitä samaan hetkeä. Sitä hetkeä, kun tajuan olevani ihan järkyttävän huono. Ja silti kukaan ei voi kitkeä Soila-lajiketta esiintymästä jossain Pohjois-Euroopan alueella. Tänä vuonna olen nimittäin oppinut epäonnistumaan. Yhä uudelleen ja uudelleen. En enää pidä itseäni onnistujana. Olen opiskellut olemaan huono ja tyytyväinen (terveisiä vaan eräälle klovnerian opelle).
Ei ole ollut merkitystä, olenko puurtanut jonkin eteen. Oikeastaan päinvastoin; parhaiten on mennyt kun näin mahdollisimman vähän vaivaa.
Keveydellä on merkitystä. Huudosta, haukuista, epäjohdonmukaisuuksista, muutoksista ja tiukoista aikatauluista tulevaa painetta ei saa ottaa raskaat. Mitä nopeammin ne perkaa, sitä nopeammin ne saa käyttöön.
Turha pitää nakata menemään.
En osaa verrata itseäni ennen kuin lähdin Petroskoihin. Mutta ensimmäistä kertaa lähes kymmeneen vuoteen suunnittelen palaavani samaan paikaan kuin edellisenä vuonna.
Naisia, jotka näyttävät toimistoon meneviltä sihteerittäriltä. Missä huulipuna? Missä oudot mummot? Missä mainiot ukot?
Suunnittelin kirjoittavani laajan yhteenvetotekstin tälle vuodelle ennen lähtöä Petroskoista. Mutta kun suljin huoneeni oven päättösiivouksen jälkeen, menin nukkumaan.
Viimeiset kymmenen päivää Suomessa olen yrittänyt vaitioloennätystä.
"No kerro millasta siellä on ollut?"
Yritän vastata niin tylsästi, ettei kysyjä halua tietää enempää. Ehkä siksi, etten oikeastaan osaa kertoa. Sitä miten herään öisin siihen, että käteni on jäykistynyt naaman yläpuolelle. Pikapesuohjelmalla vaatteisiin jämähtäneet tahrat, tanssisalin likainen lattia. Opettajien raivo- ja ylistyskohtaukset. Joogaparveke, joka on joka aamu harjattava pulunpaskasta. Jatkuva järjestely, silppuaminen, mumistut koepäivät, Äänisen rantamiehet, tekstiviesteillä lähentelevä kebumies, virolaisen ja sen kavereiden kuumottelu asuntolan edessä, kipeäksi istuttu selkä. Finnit, silmäpussit, kasvonaamiot, kahvikuorinta. Michael Jackson. Piiraat ja pullat ja pikakahvit purkkiin ja hetkeksi ulos. Likaiset astiat työpöydällä ja liian pitkät ruokavälit. Kokeet ja läpimenot ja laulukilpailu.
Kaikki oikeastaan sitä samaan hetkeä. Sitä hetkeä, kun tajuan olevani ihan järkyttävän huono. Ja silti kukaan ei voi kitkeä Soila-lajiketta esiintymästä jossain Pohjois-Euroopan alueella. Tänä vuonna olen nimittäin oppinut epäonnistumaan. Yhä uudelleen ja uudelleen. En enää pidä itseäni onnistujana. Olen opiskellut olemaan huono ja tyytyväinen (terveisiä vaan eräälle klovnerian opelle).
Ei ole ollut merkitystä, olenko puurtanut jonkin eteen. Oikeastaan päinvastoin; parhaiten on mennyt kun näin mahdollisimman vähän vaivaa.
Keveydellä on merkitystä. Huudosta, haukuista, epäjohdonmukaisuuksista, muutoksista ja tiukoista aikatauluista tulevaa painetta ei saa ottaa raskaat. Mitä nopeammin ne perkaa, sitä nopeammin ne saa käyttöön.
Turha pitää nakata menemään.
En osaa verrata itseäni ennen kuin lähdin Petroskoihin. Mutta ensimmäistä kertaa lähes kymmeneen vuoteen suunnittelen palaavani samaan paikaan kuin edellisenä vuonna.
Kommentit
Lähetä kommentti