Ajattelin viime syksynä että olisinpa nuorempi niin olisin avoimempi tälle yhteiskunnalle. Puhuin erään entisen Pietarin teatteriakatemian opiskelijan kanssa, joka keskeytti opintonsa ensimmäisen vuoden jälkeen. Hän sanoi että ei halunnut hukata elämänsä parhaita vuosia. Ihmettelin silloin. Nyt olen onnellinen että vietin nuoruuteni jossain muualla kuin täällä.
Hoen itselleni; olen täällä syystä. Kun tunteja perutetaan ja opettajia eroaa riitautuessaan joko oppilaiden tai vastuuopettajien kanssa kysyn itseltäni:
"No mistä?"
"Elämä on toisaalla", sanoo Tsehov.
"Eli elämää on?" kysyn minä.
"Da konechno."
Viime vuosi vei mehut, mutta kiire piti ajatukset synkkyydestä. Nyt siitä on tullut arkea. Ylösnouseminen aamuisin on kuin itsensä kaivaminen haudasta. Varsinkin kun pinnalla odottaa kylmä maa ja rivi hautakiviä. Pidän silti venäläisistä kuten aiemminkin. Venäläisistä miehistä ja vanhoista naisista.
Nuoria naisia ihmettelen. En pysty vieläkään ymmärtämään miksi kukaan haluaa herätä aamuisin kaksi tuntia aikaisemmin meikkaamaan, syö suklaata lounaaksi ja iloitsee pehmoleluista. On toki helpompaa kun muut kohtelevat kuin kukkaa kämmenellä, puhuttelevat deminutiivisesti ja luovuttavat tahallaan ei-vakavissa kiistoissa. Mutta ymmärtäkää silti. Ei siinnä ole mitään söpöä.
Opettajat vanhentuvat silmissä. Flirttailuyritykset herättävät enää lähinnä sääliä. Minusta on tulossa aikuinen ja mikään ei ole niin hirveää kuin nähdä ympärillään asiat niin kuin ne ovat.
Toivon että lukija ymmärtää minun olevan tilassa. Kirjoitustilani ovat yleensä aika värittyneitä. On vaikeaa itsensä kanssa, kun tuntuu että menettää sen koko ajan perusteellisemmin. Toisinaan syy elää ei ole muu kuin se ettei ole syytä kuolla. Ja zhdu.
Odotan yksinäisyyttä, jolta en voi itseäni pelastaa, johon olen itseäni johdattamassa. Mutten ole yksin.
Me kaikki käymme kai tätä samaa, hyvästelemme sitä mitä kutsuimme itseksemme. Ehkä se on osa prosessia, ehkä se on mitä ne haluaa. Minulle on muodostunut aamurutiini; tulppa suuhun, kuulokkeet korville ja 10-15 minuuttia aaltoliikettä Serotonine relasing -musiikin tahdissa. Niin tällä on muoto.
Jos en uskoisi itseeni en olisi täällä. Jos uskoisin vielä itseeni en olisi täällä.
Etsin tälle blogille suuntaa. Haluisin kyetä kirjottamaan muusta kuin ahdistuksestani ja samalla en. Tajusin hiljattain; olen elänyt liian kalliisti. Pitäisi elää vähemmällä jotta ymmärtäisi paremmin. Jos en irrota kuulokkeita korvista, jää tavoittamatta erittäin olennainen venäläinen piirre; tarvitseminen. Tarvitsen apua ja siksi kannan veistään taskussa hymyillen.
Hoen itselleni; olen täällä syystä. Kun tunteja perutetaan ja opettajia eroaa riitautuessaan joko oppilaiden tai vastuuopettajien kanssa kysyn itseltäni:
"No mistä?"
"Elämä on toisaalla", sanoo Tsehov.
"Eli elämää on?" kysyn minä.
"Da konechno."
Viime vuosi vei mehut, mutta kiire piti ajatukset synkkyydestä. Nyt siitä on tullut arkea. Ylösnouseminen aamuisin on kuin itsensä kaivaminen haudasta. Varsinkin kun pinnalla odottaa kylmä maa ja rivi hautakiviä. Pidän silti venäläisistä kuten aiemminkin. Venäläisistä miehistä ja vanhoista naisista.
Nuoria naisia ihmettelen. En pysty vieläkään ymmärtämään miksi kukaan haluaa herätä aamuisin kaksi tuntia aikaisemmin meikkaamaan, syö suklaata lounaaksi ja iloitsee pehmoleluista. On toki helpompaa kun muut kohtelevat kuin kukkaa kämmenellä, puhuttelevat deminutiivisesti ja luovuttavat tahallaan ei-vakavissa kiistoissa. Mutta ymmärtäkää silti. Ei siinnä ole mitään söpöä.
Opettajat vanhentuvat silmissä. Flirttailuyritykset herättävät enää lähinnä sääliä. Minusta on tulossa aikuinen ja mikään ei ole niin hirveää kuin nähdä ympärillään asiat niin kuin ne ovat.
Toivon että lukija ymmärtää minun olevan tilassa. Kirjoitustilani ovat yleensä aika värittyneitä. On vaikeaa itsensä kanssa, kun tuntuu että menettää sen koko ajan perusteellisemmin. Toisinaan syy elää ei ole muu kuin se ettei ole syytä kuolla. Ja zhdu.
Odotan yksinäisyyttä, jolta en voi itseäni pelastaa, johon olen itseäni johdattamassa. Mutten ole yksin.
Me kaikki käymme kai tätä samaa, hyvästelemme sitä mitä kutsuimme itseksemme. Ehkä se on osa prosessia, ehkä se on mitä ne haluaa. Minulle on muodostunut aamurutiini; tulppa suuhun, kuulokkeet korville ja 10-15 minuuttia aaltoliikettä Serotonine relasing -musiikin tahdissa. Niin tällä on muoto.
Jos en uskoisi itseeni en olisi täällä. Jos uskoisin vielä itseeni en olisi täällä.
Etsin tälle blogille suuntaa. Haluisin kyetä kirjottamaan muusta kuin ahdistuksestani ja samalla en. Tajusin hiljattain; olen elänyt liian kalliisti. Pitäisi elää vähemmällä jotta ymmärtäisi paremmin. Jos en irrota kuulokkeita korvista, jää tavoittamatta erittäin olennainen venäläinen piirre; tarvitseminen. Tarvitsen apua ja siksi kannan veistään taskussa hymyillen.
Kommentit
Lähetä kommentti