300 km itään

Se iskee jo taksissa matkalla Mellunmäkeen bussipysäkille. Tajuan. Pyydän taksikuskilta nenäliinaa. Kuski vastaa ettei häneltä valitettavasti löydy. Kuluu kymmenen minuuttia ja itkustani ei tule loppua. Lopulta kuski tarjoaa minulle vessapaperin palaa. Hän sanoo, ettei auto ole hänen, ja että tämä paperi on kuskien salaisesta lokerosta. Kiitän.  Linja-auto odottaa tuttuna, punaisena, elähtäneenä. Venäläisenä. Lähestyessämme sitä kuski vaihtaa äkkiä kieltä. Tungemme matkalaukkuni, kitarani, skeittilautani ja vaaleanpunaisen ämpärini ruumaan. "Vsevo dobprovo", toivottaa taksikuski.   Löydän bussin toiselta puolelta opettajani tupakoimassa. Oviaukosta ilmestyy kaksi luokkalaistani kädet ojossa. Tuntuu kuin kehojen välissä olisi piikkilankaa halatessamme. Silmäilen ympärilleni ja etsin syytä jäädä ulos. Mutta opettajani tupakoi edelleen, enkä kykene jatkamaan keskustelua. Vedän henkeä ja astun autoon.   Yritämme luokkalaisteni kanssa puhua kesästä, odotuksista tälle vuodelle...

  Koulu loppui kymmenen päivää sitten. Bussista Joensuuhun laskeutuminen oli raju. Yhtäkkiä ympärillä oli suoria viivoja, säntillisiä mittasuhteita, järjestelmällisyyttä. Latinalaisia kirjaimia. Naisia, jotka näyttävät toimistoon meneviltä sihteerittäriltä. Missä huulipuna? Missä oudot mummot? Missä mainiot ukot?   Suunnittelin kirjoittavani laajan yhteenvetotekstin tälle vuodelle ennen lähtöä Petroskoista. Mutta kun suljin huoneeni oven päättösiivouksen jälkeen, menin nukkumaan.   Viimeiset kymmenen päivää Suomessa olen yrittänyt vaitioloennätystä. "No kerro millasta siellä on ollut?" Yritän vastata niin tylsästi, ettei kysyjä halua tietää enempää. Ehkä siksi, etten oikeastaan osaa kertoa. Sitä miten herään öisin siihen, että käteni on jäykistynyt naaman yläpuolelle. Pikapesuohjelmalla  vaatteisiin jämähtäneet tahrat, tanssisalin likainen lattia. Opettajien raivo- ja ylistyskohtaukset. Joogaparveke, joka on joka aamu harjattava pulunpaskasta. Jatkuva järjeste...

Väitän että kevät tuli tänne nopeammin kuin Suomeen. Yhtäkkiä voikukat räjähtivät ajamattomille ruoholänteille. Punkit vilisevät poluilla. Naiset käyttävät läpinäkyviä sukkahousuja. Kadut vilisevät 15-vuotiata poikia. Tai sitten yhtäkkiä kaikki miehet näyttävät 15-vuotiailta pojilta. En ottanut kevättä vastaan kevyesti. Masennuin. Sitten piristyin. Ja sitten masennuin jälleen. Sykleistä tuli niin tiheitä etten pysynyt perässä. Humailluin eilen yhdestä kirsikkasiideristä niin etten päässyt tänä aamulla sängystä. Minulla on ollut tapana reagoida vahvasti asioihin aina, kyllä. Tänä vuonna yhä voimakkaammin. Silmäni eivät kestä auringon tai tietokoneen valoa. Ulkona on kirkasta. Silti kylmää. Silti ihmiset vaeltavat kalamaisina. Ah, tämä kaupunki on niin pieni. Enkä ole koskaan viihtynyt isoissakaan kunnolla. Minä en ole taaskaan yhtään mistään kotoisin. Ikkunan toisella puolella ruoho on vihreämpää, eikä mitään muuta. Missä vaiheessa kaikesta tuli värien ja valojen kakofoniaa? Miss...

Olen ollut tässä koulussa yli puoli vuotta. Olen oppinut pärjäämään venäjäksi ainakin useimmissa arkitilanteissa laulamaan korkeita ääniä istumaan viisi tuntia tuolilla liikkumatta jongleeraamaan kolmella pallolla katsomaan kaupan tuotteista valmistuspäivät keittämään juomaveden kolmelle päivälle heittämään vessapaperin roskiin jakamaan keittiön kuudentoista ihmisen kanssa että venäläinen ehkä on lähempänä kyllää kuin kyllä pitämään huolta kynsistäni Milloin alan näkemään itseni elävänä olentona? Joskus tuntuu kuin olisin vain torso. Olen väsynyt omiin sammaltaviin ajatuksiini muiden toistuviin lauseisiin ideointiin puurtamiseen kuriin kurittomuuteen kuoppaiseen koulupolkuun kämppiksieni kolisteluihin puoli kuudelta esittämään vahvaa En saa sielua soimaan. En saa ihmisiä katsomaan käsiäni kun niissä ei ole mitään. En saa opettajia ymmärtämään etten ole tälläinen mitä väitän olevani Kuulen yhä vähemmän. Yhä useammin joku alkaa itkeä vieressäni, edessäni, ...

Olen jo toista kertaa tämän puolen vuoden aikana tilanteessa, jossa 30 vuotta jäljessä oleva yhteiskunta potkaisee maiharilla naamaan. Ohikulkijat pysähtyvät. Kun tutkin ruhjeita, kengänomistaja katsoo muualle. Kun nousen seisomaan, kengänomistaja kysyy miksi kaaduin. Sanon koska potkaisit. Hän pyörittelee silmiään ja sanoo ohikulkijoille että enkä potkaissut. Minä käännyn myös ohikulkijoiden puoleen. Katson heitä silmiin ja kysyn että eikö hän potkaissutkin. Ja he vastaavat: Kyllä, potkaisi. Tämän jälkeen kengänomistaja katsoo maahan, kenkiinsä. Ja sanoo että jos joku sinua potkii, voit pyytää apuani. "Et voi olla Madonna?" "Miksi?" "Koska Madonna on vaalea." "No entä jos laitan peruukin?" "No entäs ihonvärisi?" Keskustelu käytiin eräällä viime viikon näyttelijäntyön tunnilla. Opettajapöydän takana istuu vasemmassa reunassa opettaja, keskellä toinen ja oikealla keskimmäisen vaimo. Huudan reunimmaisen opettajan kanssa tunnin. "Mi...

Viimeisetkin venäläisen uuden vuoden raketit ovat räjähtäneet taivaalle, ja arki leijailee kohti maata. Pulut ovat alkaneet vierailemaan säännöllisesti keittiön ikkunan takana. On alkanut uusi kausi. Emme ole enää maahan vasta ilmestyneitä, sympaattisia ja typeriä ulkomaalaisia. Nyt meidän pitäisi jo osata venäjää ja joka viikko vaihtuvat balettisarjat. Kun vaatimukset kasvavat, käperryn yhä pienemmäksi lakanoihin. Aamuisin on noustava ruokkimaan linnut. Elämä lipuu yhä hitaammin ohi. Huomaan etten ole poistunut koulun, kaupan ja asuntolan muodostaman kolmion sisältä viikkoon. En muista koska viimeksi meikkasin tai koska viimeksi puhuin jonkun muun kuin äidin tai koulukaverin kanssa puhelimessa. Katselen 8. kerroksen ikkunastani alhaalla lumessa vipeltäviä lapsia. Hiukseni ovat kasvaneet, mutteivät tarpeeksi, jotta voisin laskea ne tornistani maahan. Puntaroinko seuraavat neljä vuotta joka viikko tänne jäämistä? Tuleeko koskaan aikaa, jolloin tämä muuttuu kodiksi? Kaipaan yhä k...