Siirry pääsisältöön

Omassa lajissaan

Olen jo toista kertaa tämän puolen vuoden aikana tilanteessa, jossa 30 vuotta jäljessä oleva yhteiskunta potkaisee maiharilla naamaan. Ohikulkijat pysähtyvät. Kun tutkin ruhjeita, kengänomistaja katsoo muualle. Kun nousen seisomaan, kengänomistaja kysyy miksi kaaduin. Sanon koska potkaisit. Hän pyörittelee silmiään ja sanoo ohikulkijoille että enkä potkaissut. Minä käännyn myös ohikulkijoiden puoleen. Katson heitä silmiin ja kysyn että eikö hän potkaissutkin. Ja he vastaavat: Kyllä, potkaisi. Tämän jälkeen kengänomistaja katsoo maahan, kenkiinsä. Ja sanoo että jos joku sinua potkii, voit pyytää apuani.

"Et voi olla Madonna?"
"Miksi?"
"Koska Madonna on vaalea."
"No entä jos laitan peruukin?"
"No entäs ihonvärisi?"

Keskustelu käytiin eräällä viime viikon näyttelijäntyön tunnilla. Opettajapöydän takana istuu vasemmassa reunassa opettaja, keskellä toinen ja oikealla keskimmäisen vaimo. Huudan reunimmaisen opettajan kanssa tunnin.
"Missä te kuvittelette minun työskentelevän tässä maassa, jos minun pitää valikoida pelkät ei-valkoiset roolit?"
"Alatko aina itkemään jos en saa sitä roolia minkä haluat? Sinun on opeteltava erottamaan yksityinen ja ammatillinen toisistaan."
Keskimmäinen sanoo että voin toki tehdä minkä roolin vain jos käytän maalia, kuten vaalennettua teatterimeikkiä.
"Voitte tehdä minkä roolin vain jos hankitte siihen tarvittavat varusteet. Minun sanani ratkaisee täällä", muistuttaa keskimmäinen opettaja, "Saat tehdä Madonnan."
"Mutta tämä ei ole yleinen mielipide." Viittaan reunimmaiseen opettajaan. "Työskentelyäni rajoitetaan ihonväristäni johtuen", lisään ääni väristen.
Opettajat kääntyvät toistensa puoleen ja kysyvät toisiltaan että oliko niin muka sanottu ja vastaavat:
"Ei, ei niin sanottu." He kohauttelevat olkapäitä ja nostelevat viattomasti kulmakarvojaan.

Kärki osuu palleaan. Isku heittää minut voimattomana huohottamaan kadun pintaan. Ohikulkijat seisahtuvat.

Vilkaisen muita oppilaita, jotka istuvat kanssani puolikaaressa. Näyttää että jotkut hengittävät yhtä raskaasti kuin minä. Kysyn heiltä: "Olenko minä kuuro? Vai eikö juuri äsken käydyssä keskustelussa sanottu että minä en tehdä Madonnan imitaatiota koska olen erivärinen?"
"Kyllä", muut nyökkäilevät.
Opettajat alkavat puhella etteivät he eivät ole rasisteja.
"Kyse on siitä ettet muistuta Madonnan psyko-fysiikaltasi."
"Minullakin on kaksi amerikkalaista neekerikaveria ja yksi juutalainen ystävä", listaa reunimmainen opettaja "Miten voisin olla rasisti?"
"Entä sitten?", kysyy keskimmäinen opettaja reunimmaiselta.
"Niin, mitä sitten?", vastaa reunimmainen opettaja minulle "Olen näyttelijä, entä sitten? Mitä väliä on ihon värilläni? En minäkään ole valkoinen vaan punainen. Tämäkään tässä ei ole venäläinen. Vaan sekoitus kaikkea mahdollista", hän sanoo ja tapuuttaa kolleegaansa olalle. Keskimmäinen opettaja laittaa pastillin suuhun.
"Ja minäkin olen Kaukaasiasta, ja silti hän rakastaa minua oikein kovasti", sanoo hänen vaimonsa ja painautuu miehen kylkeensä. Tämä puraisee pastillia.
"Näetkö Soila? Meillä Neuvostoliitossa ei ollut rasismia, oli vain kansojen välistä ystävyyttä", toteaa reunimmainen opettaja tyytyväisenä.

Kun tunti loppuu, hän tulee halaamaan minua.
"Sinun pitää oppia vaalimaan ulkoisia attribuuttejasi, kuten väriäsi. Juuri sekoitukset ovat kaikista kauniimpia ihmisiä. Jos sinulla on ongelmia kadulla, voit kääntyä aina puoleeni"
Ovensuusa hän kääntyy ja toteaa:
"Ja Soila. Mieti, onko ongelma oikeasti ihon pinnassa. Vai täällä". Hän osoittaa päätään ja lähtee.

Minä iloitsen iskuista. Vain silloin tiedän mistä puhun. Paljon pahempaa on keittiöstä kantautuva nauru, seläntakana tirskuminen ja ironiset sivulauseet. Maiharista jää jälki, nauru jää ainoastaan värisemään sisälle uppoutuessaan hyytelömäiseen nahkaani. Opettaja tavallaan on oikessa; pahinta ei ole saada iskuja. Vaan pelätä saavansa niitä.

Juntteus ei ole parantumaton sairaus. Täytyy vain tarpeeksi monta kertaa kohdata tilanne jossa muuttua. Täytyy vain tarpeeksi monta kertaa keskustella siitä, että jokainen ihminen
on uhanalainen omassa lajissaan.
En ikinä halunnut tulla missiönääriksi. Silti valitsen aina ne kadut joilla ihmiset liikkuvat maiharit jalassa.

Kommentit

  1. Hei Soila! En tiedä muistatko minua, olin Orivedellä jonkin aikaa saman aikaa kanssasi. Tuli halu kommentoida.

    Voimia!
    Venäjä on vaikea. Olen itsekin asunut Venäjällä, Vienan-Karjalassa monuen vuosien aikana välillä pidempiä, välillä lyhyempiä jaksoja.
    On hurjaa miten tyrmäävän erilainen paikka se kaikkineen on, vaikka on niin lähellä. Ja silti se on niin loputtoman kiehtova, tai ehkä juuri siksi.

    Älä uuvuta itseäsi! Palaa välillä niiden ihmisten luo, joiden luona sinun ei tarvitse taistella.

    Saat loputtomat määrät tarioita.
    Mutta älä uuvuta itseäsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Anna-Kaisa! Muistan sut kyllä, erityisesti juuri niistä Vienan-Karjalan tarinoistasi.
      Tuntuu ettei ikinä olisi ollut näin kaukana. Ja samalla lähellä. Kaikesta tästä huolimatta, tai siitä johtuen kuten itsekin kirjoitit, juuri se loputon kiehtovuus, on läsnä kaikessa. Samaan aikaan kokee olonsa vieraaksi. Ja tutuksi. Kiitos muistutuksesta. En todellakaan selviäisi muuten.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suvivirsi

10/06/2020    Viimeinen koulupäivä. Yö. Järvenselkä on rasvatyyni. Käännän veneen enemmän tahdolla kuin voimalla. Löydän airot liiteristä. Käärin verkkareiden lahkeet, astun matalikkoon ja työnnän veneen vesille.     Lähdin Petroskoista kolme kuukautta sitten. Silloin rajaliikenne uhattiin sulkea kokonaan. Pääsimme konsulin postin hakureissulla Joensuuhun diplomaattiautolla. Siellä äiti otti minut kyytiin, haki noutoruokaa intialaisesta, ja ajoimme Paltamoon pyyhkien currykastiketta likapyykkeihin.    Asuin 14 päivää liikuntasalirakennuksessa. Tilasin äidiltä kaupasta tuorepastaa, esikypsytettyjä avokadoja, valkoviiniä ja minttujäätelöä. Kun saimme jälleen halata, päätin jäädä asumaan koululle. Huomasin etten voinut palata arkeen Suomessa, ja jatkaa opintoja.     Poiketen useimmista kouluista meille korona ei tarkoittanut lisää vapaa-aikaa. Päinvastoin. Jokainen opettaja oletti, että ehdimme nyt enemmän kuin ennen ja antoi li...

Samaa rataa

Kello käy viittä aamulla. Katselen auringonnousun heijastetta vastakkaiseen seinään samalla kun odottelen että elimistöni tyhjenee täysin. Olin ostanut Lentasta pastakastiketta jossa eräpäivä ei ollutkaan 1.6 vaan 2016. Puoli seitsemältä krampaan viimeiset vatsahapot pönttöön.  Herään koputukseen. Käytävällä seisoo päästä varpaisiin asti sinisiin suojavaatteisiin pukeutunut mies. Punertavat silmät möllöttävät paksujen silmälasien takanaa. Kasvosuojain paisuu ja supistuu raskaan hengityksen tahdissa.  Hän muistuttaa jotenkin muovipussiinkäärittyä lohta. Lohimies viittoo käytävämme asukkaita asettumaan riviin ja kaivaa essunsa alta tainnuttimen muotoisen esineen. Hän vie sen kunkin otsalle erikseen. Naapurini tökkii minua eteen päin. Sopertelen että miten tuo laite toimii. Lohimies asettaa laitteen otsani korkeudelle, se piippaa. "36,8" hän vastaa. Palaan sänkyyn.  Vilkaisen puhelinta. 13:05, yksi vastaamaton puhelu. Konsulaatista on soitettu. Soitan takaisin. Puhelimes...

Ja siksi kannan veistä taskussa hymyillen

 Ajattelin viime syksynä että olisinpa nuorempi niin olisin avoimempi tälle yhteiskunnalle. Puhuin erään entisen Pietarin teatteriakatemian opiskelijan kanssa, joka keskeytti opintonsa ensimmäisen vuoden jälkeen. Hän sanoi että ei halunnut hukata elämänsä parhaita vuosia. Ihmettelin silloin. Nyt olen onnellinen että vietin nuoruuteni jossain muualla kuin täällä. Hoen itselleni; olen täällä syystä. Kun tunteja perutetaan ja opettajia eroaa riitautuessaan joko oppilaiden tai vastuuopettajien kanssa kysyn itseltäni: "No mistä?" "Elämä on toisaalla", sanoo Tsehov. "Eli elämää on?" kysyn minä. "Da konechno."   Viime vuosi vei mehut, mutta kiire piti ajatukset synkkyydestä. Nyt siitä on tullut arkea. Ylösnouseminen aamuisin on kuin itsensä kaivaminen haudasta. Varsinkin kun pinnalla odottaa kylmä maa ja rivi hautakiviä. Pidän silti venäläisistä kuten aiemminkin. Venäläisistä miehistä ja vanhoista naisista.   Nuoria naisia ihmettelen. En pysty vieläkää...