Siirry pääsisältöön

Mutta Все будет хорошо

  Saavuin Petroskoihin 15 päivää sitten. Aika tuntuu kahdelta kuukaudelta. Kolme sataa kilometriä itään tuntuu kolmelta tuhannelta. Vaikka kuukausi sitten Suomessa olisin kuinka yrittänyt, en olisi ikinä arvannut millaista elämä on täällä
  Ihmisten kanssa on pakko tulla toimeen. Vaikka ne kävisivät (kirjaimellisesti) kimppuun.  Joka hetki on taktikointia. Tunne omat rajasi, puolusta niitä, sodi. Näe toisen rajat, laske aseesi, kävele kädet ilmassa tämän luo, neuvottele diplomaattinen sopu. Eroa hetki sitten vihaamasta ihmisestä ystävänä (ja kappas vaan yhtäkkiä huomaat maa-alasi laajentuneen entisestään).
  Venäjän kieli nousee syvältä kurkusta, kääntyilee suussa odottamattomasti, painautuu kiihkeästi pintoja vasten, vyöryy suusta kohti vastaanottajaa.  Koko keho värisee  pelkän yhden sanan sanomisesta. Puhuminen paljastaa. Suomessa mumistaan epämiellyttävä vastaanottaja kohteliaasti hämmennyksiin. Mutta täällä kuulee heti jos ei pidetä.
   Se ei silti tarkoita, äänenkorottaminen tai päällekäyvyys olisi merkki epäsuosiota. Tanssinopettaja läpsii lanteitasi ja näyttelijäntyön lehtori huutaa sinulle naama punaisena osoittaakseen kiinnostuneisuutensa kehitykseesi. Tai turhautumisensa. Ensimmäisenä koulupäivänä meille kerrottiin, ettei kannata odottaa kannustusta ennen kuin on  hyvä. Paras kehu, minkä olen saanut on ”ei huono.”
Vaikeinta lienee kuitenkin ollut suomalaisesta automaattivaihteesta luopuminen. Täällä on totuttava siihen että asiat eivät hoidu itsestään.
 Mutta Все будет хорошо.

Kommentit

  1. venlaw9. joulukuuta 2018 klo 12.47

    Mulla oli kans venäläinen näyttelijän työn opettaja yks vuosi, ja se oli just tota, että sai olla superkiitollinen, jos sai kuulla "ei huono."
    Se tykkäs ottaa heti alkuun yhden silmätikun, jota se sitten kiusas hamaan loppuun asti...
    Kovaan kouluun oot päätyny, mutta susta jos kenestä on siihen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. soila shah13. joulukuuta 2018 klo 12.58

      Kiitos Venla! Juu venäläisille pedagogeille on kyllä ihan omat säännöt.. mutta samalla tuntee miten se on heille sydämen asia että me opitaan. Ja siksi olen oppinut ihan tajuttomasti tänä aikana.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suvivirsi

10/06/2020    Viimeinen koulupäivä. Yö. Järvenselkä on rasvatyyni. Käännän veneen enemmän tahdolla kuin voimalla. Löydän airot liiteristä. Käärin verkkareiden lahkeet, astun matalikkoon ja työnnän veneen vesille.     Lähdin Petroskoista kolme kuukautta sitten. Silloin rajaliikenne uhattiin sulkea kokonaan. Pääsimme konsulin postin hakureissulla Joensuuhun diplomaattiautolla. Siellä äiti otti minut kyytiin, haki noutoruokaa intialaisesta, ja ajoimme Paltamoon pyyhkien currykastiketta likapyykkeihin.    Asuin 14 päivää liikuntasalirakennuksessa. Tilasin äidiltä kaupasta tuorepastaa, esikypsytettyjä avokadoja, valkoviiniä ja minttujäätelöä. Kun saimme jälleen halata, päätin jäädä asumaan koululle. Huomasin etten voinut palata arkeen Suomessa, ja jatkaa opintoja.     Poiketen useimmista kouluista meille korona ei tarkoittanut lisää vapaa-aikaa. Päinvastoin. Jokainen opettaja oletti, että ehdimme nyt enemmän kuin ennen ja antoi li...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Samaa rataa

Kello käy viittä aamulla. Katselen auringonnousun heijastetta vastakkaiseen seinään samalla kun odottelen että elimistöni tyhjenee täysin. Olin ostanut Lentasta pastakastiketta jossa eräpäivä ei ollutkaan 1.6 vaan 2016. Puoli seitsemältä krampaan viimeiset vatsahapot pönttöön.  Herään koputukseen. Käytävällä seisoo päästä varpaisiin asti sinisiin suojavaatteisiin pukeutunut mies. Punertavat silmät möllöttävät paksujen silmälasien takanaa. Kasvosuojain paisuu ja supistuu raskaan hengityksen tahdissa.  Hän muistuttaa jotenkin muovipussiinkäärittyä lohta. Lohimies viittoo käytävämme asukkaita asettumaan riviin ja kaivaa essunsa alta tainnuttimen muotoisen esineen. Hän vie sen kunkin otsalle erikseen. Naapurini tökkii minua eteen päin. Sopertelen että miten tuo laite toimii. Lohimies asettaa laitteen otsani korkeudelle, se piippaa. "36,8" hän vastaa. Palaan sänkyyn.  Vilkaisen puhelinta. 13:05, yksi vastaamaton puhelu. Konsulaatista on soitettu. Soitan takaisin. Puhelimes...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Ja siksi kannan veistä taskussa hymyillen

 Ajattelin viime syksynä että olisinpa nuorempi niin olisin avoimempi tälle yhteiskunnalle. Puhuin erään entisen Pietarin teatteriakatemian opiskelijan kanssa, joka keskeytti opintonsa ensimmäisen vuoden jälkeen. Hän sanoi että ei halunnut hukata elämänsä parhaita vuosia. Ihmettelin silloin. Nyt olen onnellinen että vietin nuoruuteni jossain muualla kuin täällä. Hoen itselleni; olen täällä syystä. Kun tunteja perutetaan ja opettajia eroaa riitautuessaan joko oppilaiden tai vastuuopettajien kanssa kysyn itseltäni: "No mistä?" "Elämä on toisaalla", sanoo Tsehov. "Eli elämää on?" kysyn minä. "Da konechno."   Viime vuosi vei mehut, mutta kiire piti ajatukset synkkyydestä. Nyt siitä on tullut arkea. Ylösnouseminen aamuisin on kuin itsensä kaivaminen haudasta. Varsinkin kun pinnalla odottaa kylmä maa ja rivi hautakiviä. Pidän silti venäläisistä kuten aiemminkin. Venäläisistä miehistä ja vanhoista naisista.   Nuoria naisia ihmettelen. En pysty vieläkää...
Lähetä kommentti
Lue lisää