300 km itään

Luokallani on kahdeksan suomalaista naista ja yksi venäläinen mies. Aiemmmat vuosikurssit ovat olleet täysin venäläisiä, puolet miehiä ja puolet naisia. Opettaja voivottelee sivulauseissa, miten emme ymmärrä kaikkia lavataisteluharjoituksia, koska voimankäyttö on luonnollisempaa miehille. Sukupuolijakauma vaikuttaa prologeihimme. Ne ovat lyhyitä ryhmäkohtauksia, jotka meidän on ohjattava päivittäin vuoronperään. Olemme olleet tähän saakka varovaisia, emmekä ole luoneet niihin lesbopareja. Niinpä poikaystävää tai aviomiestä on näytellyt aina sama mies. Kävimme katsomassa kansallisella teaterilla tanssiopettajamme koreografioimaa esitystä. Esiintyjät olivat viime teatterivuosikursilta valmistuneita, nykyisiä talon näyttelijöitä. Esitys oli heidän neljännen vuosikurssin lopputyönsä. Se koostui kymmenestä yksittäisestä tanssinumerosta. Niitä yhdisti teema, miehen ja naisen välinen suhde. Näimme klassisen kauniita linjoja, suuri hyppyjä, näyttäviä nostoja. Kauniita pukuja, komiikkaa. Silt...

En kykene rajoittamaan itseäni; haluan purkaa kaikki palani osiksi. En enää siksi että tahtoisin rikkoa itseni. Vaan koska olen utelias sisällöstäni. Sen vuoksi olen valmis vaeltamaan rannalla vaikka kolme tuntia. Jotta näkisin ja voisin hengittää tekstiä. En jaksa enää ajatella, että jotain tekemällä saavuttaisi sen, mitä yrittää. Mitä edes yritää? Vakuuttaa jonkun toisen siitä että minulla on kivaa? Ollakseni tässä pöydässä, tässä huomiopiirissä pitää oppia hengittämään näitä (omia) sanoja. Ehkä se ei edes riitä. Luovun jatkuvasti. En kykene jäämään näihin taitoihin. En tiedä mihin tämä vietti minut vie. Ja viekö se ikinä perille. Joku minua ajaa, enkä voi pysähtyä ennen kuin tiedän kuka. Yritän oppia hengittämään tilanteissa, jossa ei pysty pitämään itseään pinnalla. Jossa ei tajua mistä luopuu, ja siksi ei tajua mitä ottaa vastaan. Tällä hetkellä otan vastaan sitä että jäykistän selkärankaani ja eristyn. Olen tässä yksin. Yritän ajatella asioita kuin ne ovat unissani. Kuljetan om...

300 km päässä on ollut hiljaista. Molemmat koneeni hajosivat. Kesti kauan kasatessani tarpeeksi mielenlujuuttaa lähteä selvittämään missä korjata ne. Nyt on se vaihe, jolloin haluan paeta. En halua enää sopeutua tänne. En halua ottaa itseeni enää yhtään piirrettä tästä kansasta. Katselen vastaantulijoita silmiin kadulla ja odotan iskuja. Pelkään, kun joku huutaa perääni. Jatkan matkaa. Kieltäydyn oppimasta kirosanoja venäjäksi, jotten ymmärtäisin mitä ne sanovat. Olen kuvitellut koko ikäni olevani joku, joka haluaa äärirajoille. Tajuan nyt lähestyessäni niitä, että ei täällä voi asua. Olen myös luullut, etten voi olla oma itseni, koska maailma ei kestä minua. Mutta nyt ymmärrän, että se on toisin päin. Se olen minä, joka en kestä maailmaa. Paras suoja on sisältä lukittava peilikaappi. Sillä karmeinta on, kun joku on vakuuttunut puhuvansa totta ja olevansa oikeutettuja kertomaan mielipiteensä. On se sitten opettaja, joka on täysin vakuuttunut siitä, että homot pitäisi sulkea mielisair...

  Saavuin Petroskoihin 15 päivää sitten. Aika tuntuu kahdelta kuukaudelta. Kolme sataa kilometriä itään tuntuu kolmelta tuhannelta. Vaikka kuukausi sitten Suomessa olisin kuinka yrittänyt, en olisi ikinä arvannut millaista elämä on täällä   Ihmisten kanssa on pakko tulla toimeen. Vaikka ne kävisivät (kirjaimellisesti) kimppuun.   Joka hetki on taktikointia. Tunne omat rajasi, puolusta niitä, sodi. Näe toisen rajat, laske aseesi, kävele kädet ilmassa tämän luo, neuvottele diplomaattinen sopu. Eroa hetki sitten vihaamasta ihmisestä ystävänä (ja kappas vaan yhtäkkiä huomaat maa-alasi laajentuneen entisestään).   Venäjän kieli nousee syvältä kurkusta, kääntyilee suussa odottamattomasti, painautuu kiihkeästi pintoja vasten, vyöryy suusta kohti vastaanottajaa.   Koko keho värisee  pelkän yhden sanan sanomisesta. Puhuminen paljastaa. Suomessa mumistaan epämiellyttävä vastaanottaja kohteliaasti hämmennyksiin. Mutta täällä kuulee heti jos ei pidetä.   ...

Mikä on kaikista vaikein vaihe unelmissa? Kun ne alkavat toteutua. Kun tajuaa että on kypsytellyt jotain niin pitkään että se tuottaa hedelmää. Kun tajuaa että on ottanut ne tarvittavat askeleet. Kun tajuaa että kaikki se pelko ja epätoivo on vienyt siihen pisteeseen mihin on halunnut. Ja silti, silti on onneton kuin aiemmin. Ehkä jopa onnettomanpi. Koska ei voi enää tuudittautua siihen katkeruuteen ettei minusta ole tähän. Sitä ei voi syyttää. Ja kun tajuaa ettei onnistuminen tee minusta sen rakastavampaa ja valmiinpaa kuin aikaisemminkaan. Että siihen mihin vaikeilun piti loppua sen huomaa vasta alkavan.