Se iskee jo taksissa matkalla Mellunmäkeen bussipysäkille. Tajuan. Pyydän taksikuskilta nenäliinaa. Kuski vastaa ettei häneltä valitettavasti löydy. Kuluu kymmenen minuuttia ja itkustani ei tule loppua. Lopulta kuski tarjoaa minulle vessapaperin palaa. Hän sanoo, ettei auto ole hänen, ja että tämä paperi on kuskien salaisesta lokerosta. Kiitän. Linja-auto odottaa tuttuna, punaisena, elähtäneenä. Venäläisenä. Lähestyessämme sitä kuski vaihtaa äkkiä kieltä. Tungemme matkalaukkuni, kitarani, skeittilautani ja vaaleanpunaisen ämpärini ruumaan. "Vsevo dobprovo", toivottaa taksikuski. Löydän bussin toiselta puolelta opettajani tupakoimassa. Oviaukosta ilmestyy kaksi luokkalaistani kädet ojossa. Tuntuu kuin kehojen välissä olisi piikkilankaa halatessamme. Silmäilen ympärilleni ja etsin syytä jäädä ulos. Mutta opettajani tupakoi edelleen, enkä kykene jatkamaan keskustelua. Vedän henkeä ja astun autoon. Yritämme luokkalaisteni kanssa puhua kesästä, odotuksista tälle vuodelle...